Nu niin, hiihtoloma on nyt sitten päässyt jo kunnolla alkuun. Tuskin tässä enää aamua muistaa, kun siitä tuntuu olevan niin pitkä aika.
Kotikonnuilla oli taas reilu pakkanen, mutta lentokoneessa oli tosi lämmin. Austrian palveli hyvin, mutta penkit olivat turhan kapeat. Ikkunapaikan haltija halusi vaihtaa paikkaansa käytävän viereen, ja sehän sopi hyvin. Pääsin akkunan ääreen ihailemaan maisemia. Nousun aikana Serena erottui todella hyvin, myös Swinghill näkyi Pitkäjärven vieressä. Lahnuksen seutua olisin halunnut katsella vähän pidempäänkin, sillä minun on aina ollut vaikea hahmottaa, miten länkkäritalli sijaitsee suhteessa ilmansuuntiin, Vihdintiehen. No tottakai olen nähnyt sen kartasta monet monituiset kerrat, mutta jotenkin se ei vaan asetu paikalleen pääkopassani. Sekös se harmittaa, sillä mulla on yleensä aika hyvä sisäinen kompassi päässä. Tuolla alueella se ei vain toimi, mitä lie häiriökenttää siellä onkaan.
Enivei kohta oltiinkin jo Porkkalan yllä ja pääsin tuijottamaan jäätynyttä merta ja siellä täällä kulkevia laivareittejä ja railoja. Näyttipä se erikoiselta. Viron pohjoisrannikon pohjoispuolella oli avovetta ja sen myötä pilvialue. Kylläpä maapalloa on kiintoisaa tutkia yläilmoista käsin! Voisin katsella ikkunasta alas tuntikausia, olen niin lapsenomaisen innostunut ihmettelemään näkymiä (enkä nyt ihan ekaa kertaa kuitenkaan istunut lentokoneessa!).
Lennon välilasku oli Wienissä. Siellä on ehdottomasti rumin ikinä näkemäni lentoasema. Pitkä mustanpuhuva laatikkorakennus, kuin jättilato. Ei ole ainakaan arkkitehtiä pahemmin vaivattu sitä suunniteltaessa. Jatkolennon chekkaustiskin ääressä istui elämäänsä (tai työhönsä) kyllästyneen näköinen naishenkilö "von Jotakin", joka kyllä loihti jostain esiin hymyn, kun hänelle hymyili ensin.
Aika moni matkustaja, joka nousi koneeseen Hki-Vantaalla, seurasi Innsbruckin lennolle samaan koneeseen kadotakseen sen jälkeen omille teilleen. Vuoret reunustivat lentoa Innsbruckiin. Komeat, korkeat, jyrkkärinteiset ja terävähuippuiset vuoret. Kylläpä oli kaunista ilta-auringon hämyssä. tekisipä niin mieli päästä tänne kesällä vaeltamaan! Laskeutuminen oli oma lukunsa. Vuorenseinämät tuntuivat olevan kutakuinkin lähellä lentokoneen siipiä ja kone teki loppuvaiheessa melkoisia kaarteita melkoisella vauhdilla maanpinnan lähestyessä uhkaavasti. Lopulta päästiin hyvin perille, vähän rymisten, kun sitä vauhtia tuntui olevan aika paljon.
Bussin sijasta päädyttiin ottamaan taksi lentokentältä Neustiftiin (oikeastaan tämä taitaa olla Mildersiä). Kuskina oli extremelajeista innostunut serbimies. Hän kertoi kiipeilevänsä Serbianpuoleisella Adrianmeren rannikolla ja pudottautuvansa kallioiolta mereen. Lisäksi hänellä oli kausikortti benjihyppyjä varten, kun se tulee edullisemmaksi. Mm. viime kesänä kuskimme oli hypännyt nejä kertaa Europa-sillalta alas - siis köyden varassa. Olinkin alkumatkasta hiljaa mielessäni ihmetellyt, että miten se tyyppi tuntuu kaahavan niin huolettomasti autobahnilla yli sataakahtakymppiä, puhuvan samalla serbiaa kännykkään ja vaihtavan kaistoja yhdellä kädellä ratista kiinni pitäen, lisäksi välillä navigaattoria räpläten ja auto epäilyttävästi häälyen. Kun hän kertoi benjihypyistään, en ihmetellyt enää yhtään mitään, vaan toivoin, että päästään ehjänä perile.
Kuski tuntui olevan hyvin selvillä muutamasta suomalaisuuteen liittyvästä perusasiasta: suomalaiset ovat hyviä mäkihyppääjiä ("Eikö Janne Ahonen ole suomalainen?", hyviä hiihtäjiä ja pärjäävät jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa. "Ja jaksavat juhlia kaiken aikaa!" Huvittavaa oli se, että jossain vaiheessa hän kysyi, että miksi olemme niin hiljaa, "Miksi te ette puhu?" Olisi pitänyt vastata, että me suomalaiset olemme vähäpuheista kansaa! - No oikeasti minähän en yleensä ole kovin vähäpuheinen, mutta en vaan jaksanut olla suuna päänä, kun kuskilla oli se puoli niin hyvin hallussa.
Hotelli ja koko seutukunta oli tuttu jo kuuden - tai seitsemän - vuoden takaa, joten osasin odottaa tukevaa illallista. Tosin tällä kertaa tarjoilija kertoi, että "koska tämä on vasta ensimmäinen ilta, niin on mahdollista valita vain kasvismenun ja menu 1:n väliltä. Muina iltoina voi sitten valita myös menu 2:n, jos haluaa. - Siis näillä itävaltalaisilla on sitten tosi omituisia sääntöjä! Edelliskerrallakin aamiainen piti syödä aina saman pöydän äärestä, mihin oli ekana aamuna istutettu. Sitten kun halusi kapinoida sääntöä vastaan ja menikin tarkoituksella toiseen pöytään, tuli heti sapiskaa ja passitus takaisin vanhan pöydän ääreen. Vähänkö otti päähän, kun täytetty gemssiperhe tuijotti aamupalan syöjiä ko. pöydän yläpuoliselta seinältä. Ja katolinen maa kun tämä on, niin siinä vieressä oli vielä lisäksi krusifiksi seinällä. Kokonaisuus oli lievästi sanoen makaaberi, vaikka paikallisten mielessä siinä ei varmaan ollut mitään ihmeellistä.
Vaikka menun saattoi valita vain kahdesta vaihtoehdosta, niin viiden ruokalajin illallinen on aivan riittävä ja nyt on lievästi ilmaistuna tukalanpuoleinen olo. Sen siitä sitten saa. Huomenna osaa suhtautua hommaan ihan eri asenteella. Toivottavasti huomenna kuluu energiaa myös rinteessä, jollei muuten, niin pitää alkaa tampata mäkeä ylös ja jättää hissinousut väliin. Ja ai niin, täällä laaksossahan siis ei ole lunta juuri ollenkaan, muutama hassu pläntti. Kuulemma marras- ja joulukuussa lunta oli runsaasti, mutta nyt on ollut poikkeuksellisen lämmin tammi- ja helmikuu ja lumet ovat sulaneet pois. Tasan eivät siis nietokset ja pakkaset jakaudu tässä maailmassa. Onneksi lupasivat, että Stubaier Glätscherillä rinteet ovat erinomaisessa kunnossa. Sen näkee sitten huomenna!
