Facebook-juttuja

Sehän ei ole mikään salaisuus, että olen jäsenenä Facebookissa. Välillä olen enemmän tai vähemmän koukussa sosiaaliseen verkkoelämään, enkä ole läheskään aina kovin ylpeä siitä. Jos fb-surffailu vie ajasta enemmän kuin tunnin päivässä, niin ollaan jo kriittisillä rajoilla. Monesti se ylittyy ja sitten jälkeenpäin ottaa päähän.

Olin tänä viikonloppuna vanhoilla kotikonnuilla käymässä. Bussimatka meni nopeasti, kun zoomaili kännykän kautta naamakirjaa. Todellakin zoomaili, sillä puhelimen näyttö on pieni ja yhteydet rasittavan hitaita ja suurennuslasi oli unohtunut kotiin. Toissa iltana jopa nukahdin kännykän ja fb:n ääreen, kun netti oli niin hidas. En kuitenkaan halua nopeampaa nettiyhteyttä enkä suurempaa näyttöä, koska kännykkä on minulle yhä ensisijassa puhelin ja väline tekstareiden lähettämiseen / vastaanottamiseen. Joka tapauksessa fb osoittautui mukavaksi tavaksi kuluttaa luppoaikaa, jolloin ei voisi tehdä mitään muutakaan järkevää. (No, ajatella kyllä voisi, suorittaa mielikuvitusmatkailua kaukomaihin tai vaikka lukea kirjaa.)

Mikä JÄRKYTTI, oli se, että yksi tuttuni sanoitui irti fb-kaveruudestani. Huomasin, että kavereita olikin enää vain 119. Ryhdyin heti miettimään, kuka on saanut tarpeekseen kaveruudestani. Mielessäni kävi muutama, joka ei ehkä jaksaisi lukea juttujani tai olisi kyllästynyt tuotteliaisuuteeni statuksien kirjoittamisessa tai joitten kanssa olen vain satunnaisesti tekemisissä. Sitten olisi sellaisia, joitten en ainakaan uskoisi lopettavan kaveruutta ihan noin vain etukäteen ilmoittamatta tai jos niin tekisikin, niin vähänkö olisin apeana ja miettisin aikani, kuinka ärsyttävä ja tylsä ihminen olenkaan ja kuinka tavanomaisia ja pitkäpiimäisiä tilapäivitykseni ovat. Näin itseäni henkisesti piestyäni tulisin varmaan lopulta siihen tulokseen, että ihme, että omistan edes muutaman kaverin sosiaalisessa mediassa ja sitten vain tyynesti tyytyisin muuttuneeseen tilanteeseen.

Selasin mielessäni kaikki kaverini - no en sittenkään, vaan kaverilistan ja huomasin, kuka ei ole enää joukossa mukana. Noin sadan ihmisen nimen pystyy vielä juuri ja juuri hallitsemaan muistissaan. Selvitin saman tien muitten ex-yhteisten kavereitten tilannetta ja huomasin, että heilläkin oli kaverikato käynyt. Se hieman lohdutti tätä hyljätyksi tulemisen tunnetta sosiaalisessa verkkoelämässä. Ehkäpä entinen kaveri on vain halunnut aloittaa uuden fb-elämän puhtaalta pöydältä ja vähemmän julkisesti? Edetä elämässä, niin kuin saippuasarjoissa on tapana todeta?

Mutta kuvitelkaapas tilannetta, että tulisitte kaikkien fb-kavereittenne hylkäämäksi kertaheitolla? Se voisi jo koetella itsetuntoa. Pitäisikö fb-jäsenistön hyväksyä sellaisiakin eettisiä sääntöjä, että kaveria ei jätetä ihan noin vaan? Että voisi edes vähän selittää, niin kuin oikeassakin elämässä?

Pohdin samalla omaa sosiaalista näkyvyyttäni ja päätin heti rajata kaikki kuvani vain kavereitteni nähtäviksi. Lisäksi toinen kaverini oli julkaissut seinällään lainauksen siitä, että kuka laittaisi fb:ssä näkyvät tiedot esim. kaupan ilmoitustaululle kaiken kansan nähtäville. Minusta ne eivät ole täysin vertailukelpoisia foorumeita, mutta on totta, että on parempi miettiä etukäteen kuin itkeä jälkeenpäin.

Sinänsä on aivan uskomatonta, että ihmiset voivat tällä tavalla olla tekemisissä toistensa kanssa sähköisesti. Tosielämässä yhteydenpito ei olisi näin laajaa, mutta ei myöskään näin pintapuolista. Molempi parempi, enkä eroa porukoista ihan vielä. Sen sijaan voin aloittaa vaikka facebook-laihdutuskuurin, paastoa olen jo kokeillutkin ja hyväksi havainnut. Toivottavasti en heittäydy niin heikkoluonteiseksi, että pitää perustaa AFB-yhdistys - ellei sellainen ole jo olemassa!

Irrallisia huomioita marraskuussa

Näyttää siltä, että kohta on myös marraskuun viimeinen perjantai, enkä ole kirjoittanut tänne uusia merkintöjä. Tänään on siitä erikoinen päivä, että aika kuluu hitaasti. Kuinka nautinkaan kiireettömästä tunteesta!

Eilisilta kului hyvän syömisen ja mukavien vieraiden seurassa. Tänään metsä-/kävelytie- ja rantakävely teki todella hyvää sielulle ja ruumiille. Aurinko paistoi ja taivas oli täynnään tumman harmaan ja sinisen sävyjä, yhdistettyinä valkeisiin pilviin. Jotenkin niin marraskuu, vaikka auringonpaisteessa tuli välillä aivan kevätfiilis.

Telkkarista tuli ohjelmaa muinaisesta Etelä-Amerikan kulttuurista, joka oli voimissaan noin 12 000 vuotta eKr. Jotenkin hienoa aina huomata, että kyllä ihmiset ennenkin ovat olleet fiksuja. Kenties jopa fiksumpia kuin me nykyihmiset. Kunpa voisi joskus hypätä aikakoneeseen ja tarkastella menneitä tapahtumia siinä ajassa ja ympäristössä, jossa ne tapahtuivat! No, se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ajatus on aina yhtä kiehtova.

On ollut lämmin ja vähäsateinen syksy. Erinäiset tahot ovat luvanneet ankaraa ja runsaslumista talvea, mutta sehän jää nähtäväksi. Pakkanen ja lumi olisivat tervetulleita!

Tämä on niitä päiviä ja hetkiä, jolloin pohtii elämän tarkoitusta. Asiakastyössä joutuu kerran viikossa saman haasteen eteen. Uskonko tosissani siihen, mihin sanon uskovani? Kyllä. Mutta ei se mikään yksinkertainen kuvio ole. Itse asiassa se tekee elämästä aika suuren tutkimusmatkan. Niin monesti on voinut huomata asioiden kytkennät, helpoiten tietysti jälkeenpäin. Osa asioista jää käsittämättömiksi, mutta miten ne mahtuisivatkaan ihmisen tajuntaan? Välillä huomaa olevansa vain ohuen seitin varassa, mutta yhteydessä kuitenkin. Oma valinnanvapaus on hieno asia. En vaihtaisi tätä mihinkään.

Työt kutsuvat, ei auta. Vai menisikö sittenkin ottamaan pienet päiväunet?