No mitä nyt tästäkin päivästä sanoisi? Ei paistanut aurinko, ei. Parempiakin päiviä on eletty. Tämä oli aika vaikea. Jos olisin poliitikko, sanoisin: "No comments."
Lunta on edelleen paljon näin tammikuun lopussa, ellei ole tullut aikaisemmin todettua. Ja ompelukoneet olivat hienoja ja helppoja käsitellä. Sentään jokin onnistumisen elämys tänään.
Jollei olisi töitä paiskittavana, menisin suoraa päätä pehkuihin ja nukkuisin aamuun asti.
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Matkailua ja sen jälkeen
Takana tiukka viikonloppu. Kyllä sitä moneen ehtii, jos oikein yrittää. Keikka Satakunnassa onnistui alta 30 tunnin, se olikin aika tiukka paketti. Olinpa onnellinen, että kuljin bussin kyydittämänä enkä ajellut itse pimeässä ja liukkaassa.
Junassa ja bussissa matkustaminen on kertakaikkisen mukavaa. Voi antaa ajatusten harhailla paikasta ja ajasta toiseen minkään kahlitsematta. Monesti tulee mieleen muistoja, välillä huomaa käsittelevänsä ajankohtaisia juttuja ja jo seuraavassa hetkessä suuntaa tulevaan. Matkustaminen tai siis varsinkin kyydissä oleminen - yksin - mahdollistaa tämän helposti, koska muutakaan ei voi tehdä. No toki pakottauduin paluumatkalla muutaman duunijutun ääreen, mutta senkin tein puhtaasti siksi, että olin raahannut paperit mukanani. On todella hölmöä ottaa töitä mukaan millekään reissuille. Typeryyden huipentuma oli varmaankin se, kun pakkasin graduaineistoni mukaan USA:aan 90-luvun alussa. Oli täysin idioottimaista kuvitella, että saisin tehtyä opinnäytetyötäni siellä vietetyn vuoden aikana. En muuten saanut. Se oli pelkkää omatunnon tyynnyttämistä ja turhaa tavaran roudausta valtameren toiselle puolelle ja takaisin.
Kuvittelen aina ehtiväni ja jaksavani enemmän kuin mihin todellisuudessa pystyn. Sen voivat todistaa ne, jotka minut tuntevat eikä se ole todellakaan ylpeydenaihe. Optimismi on monessa suhteessa hyvä asia, mutta yltiöoptimismillakin on rajansa.
No tämä viikonloppu sujui suunnitelmien ja toteutuksen suhteen melko tasapainoisesti. Sain ne hommat tehtyä, mitä pitkin. Tänään oli aikaa myös henkilökohtaisille mukavuuksille kuten tenniksen pelaamiselle ja hiihtämiselle. Tosin hiihtolenkki jäi lyhyehköksi, vaikka voitelu oli onnistunut ja auringonpaiste samoin, mutta tuuli puhalsi ladut umpeen monin paikoin peltoaukealla.
Tämän sunnuntain alkuilta on kulunut musiikkia kuunnellen. Tykkään Spottarista, koska näin voin kuunnella suosikkejani, jotka ovat hajallaan kymmenissä ellei sadoissa albumeissa. Tällaista ei todellakaan olisi osannut edes kuvitella joskus muinoin. Mitenköhän sitä saisi itsensä irti tietokoneen ja musiikin äärestä ja ryhtymään Hommiin? Ja suuntautumaan tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi huomiseen työpäivään?
Oikeasti pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, että luokittelee toiset päivät työpäiviksi ja toiset vapaapäiviksi. Siten siirtymistä tulee vain liian vaikeita, vaikka kysehän on elämästä ihan joka päivä. Korjataanpa kuitenkin; siirtymä työstä vapaa-aikaan ei ole koskaan tuottanut suurempia ongelmia, mutta toisin päin olen havainnut pientä kankeutta silloin tällöin.
Ehkäpä huomiseen motivoi hyvin se, että saa opetella uusien ompelukoneitten käyttöä - ihan totta?! Ja toive siitä, että huomenna saattaa taas aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin tänäänkin. Ilo on ammennettava pienistä asioista, jos suuria ja loistokkaita ei ole juuri nyt näköpiirissä...
Musiikkisession ja bloggaamisen päättää tältä erää vanha kunnon Bee Gees ja slowari 'How deep is your love'.
Junassa ja bussissa matkustaminen on kertakaikkisen mukavaa. Voi antaa ajatusten harhailla paikasta ja ajasta toiseen minkään kahlitsematta. Monesti tulee mieleen muistoja, välillä huomaa käsittelevänsä ajankohtaisia juttuja ja jo seuraavassa hetkessä suuntaa tulevaan. Matkustaminen tai siis varsinkin kyydissä oleminen - yksin - mahdollistaa tämän helposti, koska muutakaan ei voi tehdä. No toki pakottauduin paluumatkalla muutaman duunijutun ääreen, mutta senkin tein puhtaasti siksi, että olin raahannut paperit mukanani. On todella hölmöä ottaa töitä mukaan millekään reissuille. Typeryyden huipentuma oli varmaankin se, kun pakkasin graduaineistoni mukaan USA:aan 90-luvun alussa. Oli täysin idioottimaista kuvitella, että saisin tehtyä opinnäytetyötäni siellä vietetyn vuoden aikana. En muuten saanut. Se oli pelkkää omatunnon tyynnyttämistä ja turhaa tavaran roudausta valtameren toiselle puolelle ja takaisin.
Kuvittelen aina ehtiväni ja jaksavani enemmän kuin mihin todellisuudessa pystyn. Sen voivat todistaa ne, jotka minut tuntevat eikä se ole todellakaan ylpeydenaihe. Optimismi on monessa suhteessa hyvä asia, mutta yltiöoptimismillakin on rajansa.
No tämä viikonloppu sujui suunnitelmien ja toteutuksen suhteen melko tasapainoisesti. Sain ne hommat tehtyä, mitä pitkin. Tänään oli aikaa myös henkilökohtaisille mukavuuksille kuten tenniksen pelaamiselle ja hiihtämiselle. Tosin hiihtolenkki jäi lyhyehköksi, vaikka voitelu oli onnistunut ja auringonpaiste samoin, mutta tuuli puhalsi ladut umpeen monin paikoin peltoaukealla.
Tämän sunnuntain alkuilta on kulunut musiikkia kuunnellen. Tykkään Spottarista, koska näin voin kuunnella suosikkejani, jotka ovat hajallaan kymmenissä ellei sadoissa albumeissa. Tällaista ei todellakaan olisi osannut edes kuvitella joskus muinoin. Mitenköhän sitä saisi itsensä irti tietokoneen ja musiikin äärestä ja ryhtymään Hommiin? Ja suuntautumaan tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi huomiseen työpäivään?
Oikeasti pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, että luokittelee toiset päivät työpäiviksi ja toiset vapaapäiviksi. Siten siirtymistä tulee vain liian vaikeita, vaikka kysehän on elämästä ihan joka päivä. Korjataanpa kuitenkin; siirtymä työstä vapaa-aikaan ei ole koskaan tuottanut suurempia ongelmia, mutta toisin päin olen havainnut pientä kankeutta silloin tällöin.
Ehkäpä huomiseen motivoi hyvin se, että saa opetella uusien ompelukoneitten käyttöä - ihan totta?! Ja toive siitä, että huomenna saattaa taas aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin tänäänkin. Ilo on ammennettava pienistä asioista, jos suuria ja loistokkaita ei ole juuri nyt näköpiirissä...
Musiikkisession ja bloggaamisen päättää tältä erää vanha kunnon Bee Gees ja slowari 'How deep is your love'.
torstai 6. tammikuuta 2011
Pelkokerroin
Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa peloistani, joita kyllä riittää. Tänään taas yksi niistä aktivoitui, sillä olin hiihtämässä. Hiihtämisessä sinänsä ei ole pelkokerrointa, jos edetään normaaleja latuja, maan pinnalla. Auta armias, jos siirrytään jään päälle, silloin irrationaalinen, käsittämätön pelko alkaa kiusata muutoin rauhallista sunnuntaihiihtelijää ihan älyttömästi.
Siis pelko n:o 1: Eteneminen luonnonjäillä, vesien päällä.
Kun hiihtelen jäille tehdyillä laduilla kavereitten kanssa, niin se tuo turvaa, enkä ajattele niin suurena mahdollisuutta, että putoan jäitten läpi synkeän kylmään veteen. Varsinkin jos ne kaverit kulkevat edellä. No, sitten kun kaverit on saatettu metsän laitaan ja on aika palata takaisin, iskee katala pelkopeikko mieleen. Vaikka ladut on ajettu isoilla koneilla ja koko joukko muita ihmisiä on juuri hiihdellyt koko päivän saman järven jäällä, niin sitten kun on oma vuoro hiihdellä yksin samoja uria, olen satavarma, että juuri minun edessäni railo aukeaa ja molskahdan avantoon. Järjellä tietää, että niin ei käy, mutta orastava paniikki hönkäilee jo melkein niskan päällä. Jos kuitenkin... ja sitten kun huomaa, että ladun vieressä on survaistu sauvalla hankeen ja siinä näkee silkkaa VETTÄ, niin peli on melkein pelattu. Juuri ja juuri uskaltaa kokeilla, kuinka syvälle sauva menee veden läpi ja helpottuu, kun matkaa on vain kymmenen senttiä ja piikki kolahtaa kiinteään jäähän. Pelastus sittenkin ja olinpa taas tyhmä. Sitten hiihtelee tyytyväisenä taas jonkin aikaa ja nauttii tuulen tuiverruksesta ja pienistä pyörremyrskyistä, joita tuuli nostelee lumesta jään ja hangen äälle, mutta jokin selittämätön turvallisuuden tunne palaa välittömästi, kun sukset ovat jälleen tiivisti maan kamaralla.
- Olen kauan sitten nähnyt unta jäihin vajoamisesta ja se oli äärimmäisen epämiellyttävä painajainen, johon heräsin kauhuissani. Jää ei ole koskaan pettänyt allani muutoin kuin kuvaannollisesti, mutta taidan silti hankkia naskalit tulevia kertoja varten.
Pelko n:o 2: Lumiset ja jäiset tiet ja niillä autoilu.
Pelkään ihan sairaasti lumiaurojen kohtaamisia ja vain hiukan vähemmän isojen rekkojen vastaantulemista pöllyävässä lumessa ja lumipyryssä. Joulun paluuliikenteessä tuli lumiaura vastaan ja muutamaksi sekunniksi kaikki, siis todella kaikki näkyvyys katosi saman tien. Mitään ei nähnyt paitsi valkoista ja pimeää. Kun näkyvyys palasi, vastaan tuli kuin tyhjästä autoletka. Onneksi tie meni kohtalaisen suoraan eikä mitään sattunut ja kaikki kulkivat omalla kaistallaan. Huh. Kun pitkäperävaunulliset rekat tulevat vastaan, niin sitä vaan hetken ajattelee, että no niin, jos perävaunu ei pysy paikallaan niin siinä ei sitten paljon mietitä. Vähänkö pelottaa.
- Kun olin noin kolmentoista, liu'uimme sankassa lumisateessa ja alamäessä ojaan. Olin takapenkillä nukkumassa enkä tajunnut mistään mitään, ennen kuin kaikki oli tapahtunut. Eikä turvavöitäkään ollut siihen aikaan, ainakaan takapenkillä. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan ja autostakin tuli hinauksen jälkeen vielä kulkupeli, mutta muistan sen hetken, kun havahduin, auto oli ylösalaisin ja oli hetken ihan hiljaista. Liian hiljaista. En tykkää vieläkään ajella huonoilla keleillä pitkiä matkoja, mutta jos on pakko, niin on pakko.
Pelko n:o 3. Tulipalot ahdistavat.
Jotenkin vaan, varmaan jokin tuhoutumisen pelko.
- Olin noin neljäntoista, kun heräsin keskellä yötä, avasin tummat verhot ja näin alle kilometrin päässä - kuitenkin niinkin kaukana - ulkorakennuksen liekeissä. Järkytys suoraan unesta herättynä oli aika suuri ja se jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni pelkona. Aikuisiällä oma keittönpöytä kärähti osin kerran, kun kynttilänjalan koristeet syttyivät kynttilöiden palaessa valvomatta. - Lisäksi isäni toimi vapaapalokunnassa, kun olin pieni. Kun tuli hälytys, puhelin hälytti katkonaisesti soiden, ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Taitaa olla pelot niitä peruja.
Pelko n:o 4. Ahtaan / suljetun paikan kammo. Tosin ei hisseissä, mutta tunnelimaisissa tiloissa.
Tässä joitakin vuosia sitten järkytys oli suuri, kun olin kerran autokyydissä matkalla maanalaiseen parkkiluolaan. Ok, luolat taitavat yleensä olla maan sisällä. Joka tapauksessa yht äkkiä iski kamala suljetun paikan kammo tunnelissa ajettaessa; ei hemmetti, täältä on päästävä pois. Ihan vaan salamana kirkkaalta taivaalta tuli se tuntemus, epämiellyttävä paniikitunne. Ei mitään samaa kuin hammaslääkärissä, joka sekin on epämiellyttävää, vaan ihan jotain muuta. Ok, hengitä syvään, ei hätää, se menee kyllä ohi ja kaikki on kunnossa ja niinhän se menikin. Enää kyseinen pelko ei iske samanlaisena, mutta vähän muistuttaa itsestään silloin tällöin. Sen sijaan - no siitä on jo vuosia aikaa - mökillä olin ryömimässä lumilinnan ahdasta yhdystunnelia päästäkseni sisälle itse linnaan tai igluun, kun sama paniikki iski taas. Ei auttanut kuin sanella itselleen, että tässä ei ole mitään järkeä, ei se tunneli sorru ja jos vaikka sortuukin, niin lunta on päällä enimmillään muutaman kymmenen senttiä enkä suinkaan tukehdu tänne. Niin siitä sitten lopulta selvittiin.
- Olin kerran Serenassa, kun "Musta aukko" -niminen tunneli oli aika uusi ko. vesipuistossa. Olen ehkä hieman varman päälle pelaaja enkä mikään uhkarohkelikko, joten halusin varmistaa etukäteen, millaiset olosuhteet tunnelissa on. Minut vakuutettiin siitä, että tunneli on valaistu koko matkalta. No mitenköhän sen kanssa sitten kävikään? - Tietysti ihan toisin. Arviolta ensimmäisen kolmanneksen aikana oli kaiken maailman neonlamppua tunnelin seinällä, mutta sitten ne vaan loppuivat. Siis loppuivat. Alkoi totaalinen pimeys ja tunnelissa kulkeva vesi vain vei matkaajaa eteenpäin mustaa aukkoa pitkin. Ikinä ennen minuun ei ollut iskenyt vastaavanlainen paniikki. Yritin hallita etenemistäni ja jarrutella käsillä, ja ainoa toiveeni oli, että piina loppuisi mahdollisimman pian. No päättyihän se lopulta ja toista kertaa en ole siihen putkeen erehtynyt. Mitään tunnelikammoja en ollut potenut sitä ennen, mutta sen jälkeen kylläkin, kuten jo kerroinkin.
Pelko n:o 5. Putoamisen pelko.
Esim. jyrkänteillä tai korkeiden laivojen ulkokansien kaiteiden äärellä seistessä tulee joskus miettineeksi, että mitä, jos hyppäisi tai putoaisi tuosta alas. No, en todellakaan aioa hypätä tai pudota, mutta ajatus on sinänsä pelottava. Se on kuulemma myös aika universaali pelko. Lisäksi vaatimattomilla vuorikiipeilyreissuillani on ollut muutamia tilanteita, joissa on tullut äitiä ikävä. Oikeastaan vain kaksi kertaa, koska muilla kerroilla köysi on varmistanut etenemistä. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli lähtö köysilaskeutumiseen; heittäytyminen prusikin varaan oli hieman pelottava kokemus, varsinkin kun laskeuduttava seinämä ei ollut tasainen. Toinen kokemus oli ylösmenosta, jolloin alla oli ikävähkö louhikko & kivikko eikä reitti ylös ollut aivan vakaa. Köyttäkään ei vielä siinä vaiheessa ollut turvana. Hengähdystauon aikana oli aika mukava työntää jalkansa kallion onkaloon, nojautua kiveä vasten ja tietää, että tässä ollaan turvassa. Kohta sitten saatiinkin köysi avuksi ja kapuaminen tuntui taas ihan mukavalta, vaikka matkanteko olikin hieman ilmavaa.
Jäätiköllä kulkeminen aiheutti viimeisimmät extralyönnit sydänalassa. Hieman vetinen ja sulava jää oli pinnalta kohtuullisen liukas ja olin köysistömme viimeinen. Etumiehellä oli toki hakku, joten mitään hätää ei kenelläkään suinkaan ollut, mutta siitä huolimatta otin esille puukkoni ja viritin sen taskuuni mahdollisimman lähelle siinä tarkoituksessa, että saan iskettyä sen jäähän, jos alkaa pitkäkin hallitsematon liuku kohti railoa tai jäätikön alareunaa. Silloin yllätys yllätys en pelännyt ollenkaan jään pettämistä, vaan ihailin sen eri sinisen sävyjä, mutta railot, niiden yli hyppiminen ja tasapainottelu liukkaalla jäällä kehittivät kieltämättä luonnetta. Kiitin Luojaani hanskoistani, joissa oli kitkainen pinta - ne nimittäin auttoivat ihan älyttömästä silloin, kun tasapaino oli juuri pettämässä ja joutui turvautumaan nelivetoon.
Summa summarum:
Tässähän näitä pelkoja jo tulikin lueteltua. Olisko vielä jotain muuta? No joo, lentokoneella lähtökiidossa tulee usein ajateltua, että ok, tässä voi käydä huonostikin, mutta jos käy, niin olen joka tapauksessa saanut elää rikkaan elämän. Niin, ja sitten hammaslääkärikäynnit ovat oletusarvoisesti melko inhottavia. Näitä kun oikein analysoi, niin voi todeta olevansa melko neuroottinen ja irrationaalisen pelkopäinen ihminen, mutta en suinkaan usko olevani ainoa laatuani. Aika monille peloille löytyy lisäksi selitys jostain aiemmin koetusta. Pelottavista tilanteista selviytyminen on aina saavutus, josta voi onnitella itseään. Tästäkin selvittiin ja rohkeus kasvaa pikkuhiljaa huomaamatta!
Sen sijaan en pelkää ihmisiä tai asioihin ja epäkohtiin puuttumista tai niiden käsittelyä. Ehkä minusta ei tule isona Mt. Everestin valloittajaa, mutta saan jotain aikaiseksi jollain muulla taholla. Näin se vaan on. Olispa kiva tietää, pelkäävätkö muut mitään, mutta nämä aiheet tulevat harvemmin puheenaiheiksi. Inhottavia asioita kuten esim. torakoita tai muita sellaisia on maailmassa tietysti lukematon joukko, mutta niistä ei maksa vaivaa kirjoittaa ainakaan nyt taikka ihan vielä.
Siis pelko n:o 1: Eteneminen luonnonjäillä, vesien päällä.
Kun hiihtelen jäille tehdyillä laduilla kavereitten kanssa, niin se tuo turvaa, enkä ajattele niin suurena mahdollisuutta, että putoan jäitten läpi synkeän kylmään veteen. Varsinkin jos ne kaverit kulkevat edellä. No, sitten kun kaverit on saatettu metsän laitaan ja on aika palata takaisin, iskee katala pelkopeikko mieleen. Vaikka ladut on ajettu isoilla koneilla ja koko joukko muita ihmisiä on juuri hiihdellyt koko päivän saman järven jäällä, niin sitten kun on oma vuoro hiihdellä yksin samoja uria, olen satavarma, että juuri minun edessäni railo aukeaa ja molskahdan avantoon. Järjellä tietää, että niin ei käy, mutta orastava paniikki hönkäilee jo melkein niskan päällä. Jos kuitenkin... ja sitten kun huomaa, että ladun vieressä on survaistu sauvalla hankeen ja siinä näkee silkkaa VETTÄ, niin peli on melkein pelattu. Juuri ja juuri uskaltaa kokeilla, kuinka syvälle sauva menee veden läpi ja helpottuu, kun matkaa on vain kymmenen senttiä ja piikki kolahtaa kiinteään jäähän. Pelastus sittenkin ja olinpa taas tyhmä. Sitten hiihtelee tyytyväisenä taas jonkin aikaa ja nauttii tuulen tuiverruksesta ja pienistä pyörremyrskyistä, joita tuuli nostelee lumesta jään ja hangen äälle, mutta jokin selittämätön turvallisuuden tunne palaa välittömästi, kun sukset ovat jälleen tiivisti maan kamaralla.
- Olen kauan sitten nähnyt unta jäihin vajoamisesta ja se oli äärimmäisen epämiellyttävä painajainen, johon heräsin kauhuissani. Jää ei ole koskaan pettänyt allani muutoin kuin kuvaannollisesti, mutta taidan silti hankkia naskalit tulevia kertoja varten.
Pelko n:o 2: Lumiset ja jäiset tiet ja niillä autoilu.
Pelkään ihan sairaasti lumiaurojen kohtaamisia ja vain hiukan vähemmän isojen rekkojen vastaantulemista pöllyävässä lumessa ja lumipyryssä. Joulun paluuliikenteessä tuli lumiaura vastaan ja muutamaksi sekunniksi kaikki, siis todella kaikki näkyvyys katosi saman tien. Mitään ei nähnyt paitsi valkoista ja pimeää. Kun näkyvyys palasi, vastaan tuli kuin tyhjästä autoletka. Onneksi tie meni kohtalaisen suoraan eikä mitään sattunut ja kaikki kulkivat omalla kaistallaan. Huh. Kun pitkäperävaunulliset rekat tulevat vastaan, niin sitä vaan hetken ajattelee, että no niin, jos perävaunu ei pysy paikallaan niin siinä ei sitten paljon mietitä. Vähänkö pelottaa.
- Kun olin noin kolmentoista, liu'uimme sankassa lumisateessa ja alamäessä ojaan. Olin takapenkillä nukkumassa enkä tajunnut mistään mitään, ennen kuin kaikki oli tapahtunut. Eikä turvavöitäkään ollut siihen aikaan, ainakaan takapenkillä. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan ja autostakin tuli hinauksen jälkeen vielä kulkupeli, mutta muistan sen hetken, kun havahduin, auto oli ylösalaisin ja oli hetken ihan hiljaista. Liian hiljaista. En tykkää vieläkään ajella huonoilla keleillä pitkiä matkoja, mutta jos on pakko, niin on pakko.
Pelko n:o 3. Tulipalot ahdistavat.
Jotenkin vaan, varmaan jokin tuhoutumisen pelko.
- Olin noin neljäntoista, kun heräsin keskellä yötä, avasin tummat verhot ja näin alle kilometrin päässä - kuitenkin niinkin kaukana - ulkorakennuksen liekeissä. Järkytys suoraan unesta herättynä oli aika suuri ja se jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni pelkona. Aikuisiällä oma keittönpöytä kärähti osin kerran, kun kynttilänjalan koristeet syttyivät kynttilöiden palaessa valvomatta. - Lisäksi isäni toimi vapaapalokunnassa, kun olin pieni. Kun tuli hälytys, puhelin hälytti katkonaisesti soiden, ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Taitaa olla pelot niitä peruja.
Pelko n:o 4. Ahtaan / suljetun paikan kammo. Tosin ei hisseissä, mutta tunnelimaisissa tiloissa.
Tässä joitakin vuosia sitten järkytys oli suuri, kun olin kerran autokyydissä matkalla maanalaiseen parkkiluolaan. Ok, luolat taitavat yleensä olla maan sisällä. Joka tapauksessa yht äkkiä iski kamala suljetun paikan kammo tunnelissa ajettaessa; ei hemmetti, täältä on päästävä pois. Ihan vaan salamana kirkkaalta taivaalta tuli se tuntemus, epämiellyttävä paniikitunne. Ei mitään samaa kuin hammaslääkärissä, joka sekin on epämiellyttävää, vaan ihan jotain muuta. Ok, hengitä syvään, ei hätää, se menee kyllä ohi ja kaikki on kunnossa ja niinhän se menikin. Enää kyseinen pelko ei iske samanlaisena, mutta vähän muistuttaa itsestään silloin tällöin. Sen sijaan - no siitä on jo vuosia aikaa - mökillä olin ryömimässä lumilinnan ahdasta yhdystunnelia päästäkseni sisälle itse linnaan tai igluun, kun sama paniikki iski taas. Ei auttanut kuin sanella itselleen, että tässä ei ole mitään järkeä, ei se tunneli sorru ja jos vaikka sortuukin, niin lunta on päällä enimmillään muutaman kymmenen senttiä enkä suinkaan tukehdu tänne. Niin siitä sitten lopulta selvittiin.
- Olin kerran Serenassa, kun "Musta aukko" -niminen tunneli oli aika uusi ko. vesipuistossa. Olen ehkä hieman varman päälle pelaaja enkä mikään uhkarohkelikko, joten halusin varmistaa etukäteen, millaiset olosuhteet tunnelissa on. Minut vakuutettiin siitä, että tunneli on valaistu koko matkalta. No mitenköhän sen kanssa sitten kävikään? - Tietysti ihan toisin. Arviolta ensimmäisen kolmanneksen aikana oli kaiken maailman neonlamppua tunnelin seinällä, mutta sitten ne vaan loppuivat. Siis loppuivat. Alkoi totaalinen pimeys ja tunnelissa kulkeva vesi vain vei matkaajaa eteenpäin mustaa aukkoa pitkin. Ikinä ennen minuun ei ollut iskenyt vastaavanlainen paniikki. Yritin hallita etenemistäni ja jarrutella käsillä, ja ainoa toiveeni oli, että piina loppuisi mahdollisimman pian. No päättyihän se lopulta ja toista kertaa en ole siihen putkeen erehtynyt. Mitään tunnelikammoja en ollut potenut sitä ennen, mutta sen jälkeen kylläkin, kuten jo kerroinkin.
Pelko n:o 5. Putoamisen pelko.
Esim. jyrkänteillä tai korkeiden laivojen ulkokansien kaiteiden äärellä seistessä tulee joskus miettineeksi, että mitä, jos hyppäisi tai putoaisi tuosta alas. No, en todellakaan aioa hypätä tai pudota, mutta ajatus on sinänsä pelottava. Se on kuulemma myös aika universaali pelko. Lisäksi vaatimattomilla vuorikiipeilyreissuillani on ollut muutamia tilanteita, joissa on tullut äitiä ikävä. Oikeastaan vain kaksi kertaa, koska muilla kerroilla köysi on varmistanut etenemistä. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli lähtö köysilaskeutumiseen; heittäytyminen prusikin varaan oli hieman pelottava kokemus, varsinkin kun laskeuduttava seinämä ei ollut tasainen. Toinen kokemus oli ylösmenosta, jolloin alla oli ikävähkö louhikko & kivikko eikä reitti ylös ollut aivan vakaa. Köyttäkään ei vielä siinä vaiheessa ollut turvana. Hengähdystauon aikana oli aika mukava työntää jalkansa kallion onkaloon, nojautua kiveä vasten ja tietää, että tässä ollaan turvassa. Kohta sitten saatiinkin köysi avuksi ja kapuaminen tuntui taas ihan mukavalta, vaikka matkanteko olikin hieman ilmavaa.
Jäätiköllä kulkeminen aiheutti viimeisimmät extralyönnit sydänalassa. Hieman vetinen ja sulava jää oli pinnalta kohtuullisen liukas ja olin köysistömme viimeinen. Etumiehellä oli toki hakku, joten mitään hätää ei kenelläkään suinkaan ollut, mutta siitä huolimatta otin esille puukkoni ja viritin sen taskuuni mahdollisimman lähelle siinä tarkoituksessa, että saan iskettyä sen jäähän, jos alkaa pitkäkin hallitsematon liuku kohti railoa tai jäätikön alareunaa. Silloin yllätys yllätys en pelännyt ollenkaan jään pettämistä, vaan ihailin sen eri sinisen sävyjä, mutta railot, niiden yli hyppiminen ja tasapainottelu liukkaalla jäällä kehittivät kieltämättä luonnetta. Kiitin Luojaani hanskoistani, joissa oli kitkainen pinta - ne nimittäin auttoivat ihan älyttömästä silloin, kun tasapaino oli juuri pettämässä ja joutui turvautumaan nelivetoon.
Summa summarum:
Tässähän näitä pelkoja jo tulikin lueteltua. Olisko vielä jotain muuta? No joo, lentokoneella lähtökiidossa tulee usein ajateltua, että ok, tässä voi käydä huonostikin, mutta jos käy, niin olen joka tapauksessa saanut elää rikkaan elämän. Niin, ja sitten hammaslääkärikäynnit ovat oletusarvoisesti melko inhottavia. Näitä kun oikein analysoi, niin voi todeta olevansa melko neuroottinen ja irrationaalisen pelkopäinen ihminen, mutta en suinkaan usko olevani ainoa laatuani. Aika monille peloille löytyy lisäksi selitys jostain aiemmin koetusta. Pelottavista tilanteista selviytyminen on aina saavutus, josta voi onnitella itseään. Tästäkin selvittiin ja rohkeus kasvaa pikkuhiljaa huomaamatta!
Sen sijaan en pelkää ihmisiä tai asioihin ja epäkohtiin puuttumista tai niiden käsittelyä. Ehkä minusta ei tule isona Mt. Everestin valloittajaa, mutta saan jotain aikaiseksi jollain muulla taholla. Näin se vaan on. Olispa kiva tietää, pelkäävätkö muut mitään, mutta nämä aiheet tulevat harvemmin puheenaiheiksi. Inhottavia asioita kuten esim. torakoita tai muita sellaisia on maailmassa tietysti lukematon joukko, mutta niistä ei maksa vaivaa kirjoittaa ainakaan nyt taikka ihan vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)