Vuoden viimeinen viikko

Nyt voisi jo kyllä todeta, että viimeistä viedään. Viimeistä viikkoa siis tätä nykyistä vuotta, joka on kohta jo historiaa. Uuden uutukainen vuosi 2012 on pian nupullaan, mutta saapa sitten nähdä, onko se lopun alkua, kuten mayakansa on ennustanut. Suoraan sanoen en usko maailmanloppuun ihan vielä tai ainakin yhtä vähän kuin joulupukkiin. Joulupukin olemassaoloa en tosin kyseenalaistanut 60-luvulla, mutta ne ovatkin aikoja, joita harvemmin enää muistelen ja sitä paitsi sen jälkeen on moni muukin asia muuttunut.

BTW, tonttuja sen sijaan näkee tämän tästä vähän joka puolella. Nykyään ne eivät pukeudu enää punaisiin nuttuihin vaan käyttävät ihan tavallisia vaatteita, mitä nyt marketeista, tavarataloista ja erikoisliikkeistä löytävätkään. Aika moni tonttu ajaa sitä paitsi nykyisin myös autolla - ja mitä uudempi ja parempi kulkuneuvo on, sitä selvemmin tontuille tyypilliset ominaisuudet nousevat esiin.

Tänään tekemäni tutkimusmatkan perusteella voin myös sanoa, että kaupat ovat muuttuneet koko lailla sitten kuusikymmenluvun. Vierailin aamupäivällä jumboluokan kauppapaikassa, jossa voi vilauttaa vihreää kanta-asiakaskorttia. Ajauduin urheiluosastolle tutkimaan ratsastustamineita, ja niitähän siellä riitti. Ei taida löytyä sellaista lajia, jonka harrastamiseen siitä puodista ei löytyisi välinettä tai vaatetta. Tai no keilapalloja ei ehkä ollut myynnissä eikä nojapuita telinevoimistelun harrastamiseen, mutta periaatteessa ainakin jonkinlaista vaatetta kaikkeen, siis ihan kaikkeen urheiluun. Järkyttävää, mutta samalla tietenkin kätevää urheilijoiden ja kuntoilijoiden kannalta.

Kulkee sitten millä osastolla tahansa, niin tavaraa on tarjolla valtavat määrät. Ahdistun säännöllisesti kauppojen käytävillä vaeltaessani, kun pohdin, mihin nämä kaikki tavarat joskus päätyvät, jos ja kun ne eivät mene kaupaksi. (No OK, ruokaosastot eivät ahdista yhtä paljon.) Kun näitä hypermarketteja on lisäksi tupla- tai triplamäärin ja vieressä lukuisia pienempiä putiikkeja saman katon alla, niin ne muodostavat yhdessä käsittämättömän yltäkylläisyyden, jonka keskellä ihmiset elävät. Ristiriitaista on se, että siltikin joskus on vaikea löytää  etsimäänsä tämän kaiken runsauden keskeltä.

Sinänsä tietysti kaupankäynti on muuttumaton ilmiö historian kuluessa - nykyajan ihmiset kokoontuvat myymään ja ostamaan kauppakeskuksiin samalla tavoin kuin edeltäjänsä markkinoille ja toreille ennen vanhaan. Puitteet ja sisällöt vain muuttuvat.

Kokemastani ajoittaisesta ahdistuksesta huolimatta hairahdun säännöllisin väliajoin kuljeskelemaan ja tuhlaamaan aikaani + energiaani näissä kauppagallerioissa. Kaupoissa tulee kierreltyä katselemassa, sattuisiko törmäämään johonkin mielenkiintoiseen kohteeseen ko. liikkeiden valikoimissa. Siinä on jotain samaa kuin taidenäyttelyissä käymisessä. Niissäkin ensin tutkii maalauksia tai veistoksia hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkkaavaisesti, arvioi teosten ominaisuuksia ja sitä, mitä taiteilija on halunnut työllään välittää - sitten jossain vaiheessa alkaa kyllästyä (jos näyttelysaleja on paljon ja teoksia lukemattomia), ja vain enää muutamat taulut tai patsaat saavat erityishuomion osakseen. Lopuksi kummassakin tapauksessa - sekä kauppakeskuksissa että näyttelyissä/museoissa aikansa kuljettuaan selkää ja jalkoja alkaa pakottaa ja sitä toivoo vain pääsevänsä nopeasti takaisin kotiin (tai majapaikkaan) lepäämään.

Tavarapaljouden keskellä tulee mieleen, että oikeasti ihminen tarvitsee vain aika vähän; asuinpaikan varusteineen, ruokaa, vaatetta, toimeentulon, joitain mukavuuksia (mm. tietokone, piano, TV, radio, kodinkoneet, sauna) ja hieman lisämukavuuksia (fillari tai auto, joka toimii tai jonka akku ei ainakaan ole lopussa) ja sitten tietysti kynän, paperia, kirjoja sekä lämpöä, ystävyyttä ja rakkautta.

Hups, meinasipa ihan unohtua - myös sähköä - se on tullut tässä viime päivinä todettua monin paikoin Suomessa ainakin alkuviikon myrskytuulien jälkeen.

On todella vaikea kuvitella, millaista elämä olisikaan ilman sähkövirtaa - niin moneen asiaan se vaikuttaa ja niin haavoittuvaisia olemme ilman sitä. Etenkin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla elämä olisi todella ankeaa ilman sähköä, erityisesti näin vuoden loppupuolella, lumettoman pimeyden keskellä.


Vuoden viimeistä viikkoa kun eletään, niin samalla vähitellen lyhenee myös pimeys ja valoton aika. Olemme taas kulkemassa kohti pidempiä päiviä ja runsaampaa valoa. Loputtomalta tuntuneiden sadekelien jälkeen muutama kirkkaan aurinkoinen päivä on tuonut uutta toivoa ja valoa elämään. Sitä tuokoon kohta alkava uusi vuosi lisää tullessaan.


P.S. Toivelistallani on myös lunta - paljon valkeita lumihiutaleita, jotka kimaltelevat auringonpaisteessa, toivottavasti myös täällä Etelä-Suomessa!

Katoaako vai ei?

Tämä on nyt juuri sitä aikaa, kun kaikki alkaa kadota.

Valo katoaa. Jo kuudelta alkaa olla ihan pimeätä. Viimeksi keskiviikkona ratsut piti harjailla tallissa fikkarinvalossa, kun sähköt katosivat. Pollet eivät olleet moksiskaan, mutta ihmiset olivat ihmeissään. No ei, eihän se valo mihinkään kadonnutkaan. Se vain muutti muotoaan taivaalla leimuaviksi salamoiksi. Jos kerran Pohjolassa aurinko painuu loppuvuodesta matalammalle, niin olisi hyvä saada lisää salamoita ilta-ajaksi, samoin enemmän kuutamoita öitä valaisemaan.

Vihreys katoaa luonnosta. Enää kuuset, männyt, katajat, syysvilja ja satunnaiset rikkaruohot edustavat vihreää väriä syksyn viimeisinä päivinä. Kohta hallitseva väri on ruskea ja keltainen sekä mudanharmaa ja asfaltinmusta, lähestyvästä valkoisesta puhumattakaan. Siis kaikki muuttuu ihan mustavalkoiseksi?

Muuttolinnut katoavat suomalaisesta maisemasta. Viime viikonloppuna ainakin noin 53 joutsenta oli aloittanut joukkopaon kohti etelää. Tosin ne tekivät välilaskun keskisuomalaiselle pellolle, mutta siitä sitten jatkavat takuuvarmasti aluksi kohti Tanskaa ja varmaan ainakin Belgiaan asti. (Ihan selvä on, että Tanskassa niitä on nähty ennenkin uiskentelevan, koska H.C. Andersen on kirjoittanut niistä aika tunnetun sadun. Siinä joutsenenpoikanen oli jäätymässä lampeen vai olisiko ollut Juutinrauma tai vastaava.) Jotkut uskalikkolinnut saattavat tietysti jäädä Suomeen kokeilemaan onneaan ja sopeutumiskykyään, mutta nyt puhutaankin keskiarvoista.

Lehdet katoavat puista ja pensaista, paitsi itsepäisistä tammista, jotka pitävät kiinni verhoilustaan viimeiseen asti. Pudottavat ne vasta juuri ennen uusien puhkeamista, sitten keväällä. Tunnen sympatiaa näitä jääräpäitä kohtaan - jos olisin puu, olisin takuulla tammi.

Hyvien tapojen ja muiden ihmisten kunnioitus alkaa myös kadota. Ainakin se alkaa rapautua pahasti. Epäitsekkyys katoaa hiljalleen, samoin vastuuntunto. Näin sen olen kokenut, molempien laitojen edustajana.

Nuoruus katoaa. Itse asiassa se jäi taakse jo jokin aika sitten, mutta mitäs sitä haikailemaan, koska se on jo koettu. Ykköseltä tulee parhaillaan elokuva, jossa äiti ja tytär vaihtavat kroppaansa, mutta ilmeisesti ei mieltään tai ikäänsä. Pari iltaa voisi olla hauskaa, mutta olisihan tuo muutoin todella rasittavaa palata vuosikymmenten takaiseen elämänvaiheeseen. En kyllä tekisi sellaisia vaihtokauppoja, vaikka hyvään hintaan tarjottaisiin. Vai olisiko ihminen sittenkin ostettavissa? Kosmetiikka- ja muotiteollisuus uskottelevat jossain määrin toista.

Huolestuttavaa on se, kun voimat alkavat kadota. Parina iltana on tuntunut siltä, että tätäkö se on - illalla on väsynyt, kun käy nukkumaan ja aamulla on melkein yhtä väsynyt, kun pitäisi herätä. Burn-outin esiaste? Syksyn alakuloa? Valon katoamisen seurausta? Keski-iän kriisi - nyt?

Myös lämpö on katoamassa, varsinkin ulkoa. Tänä iltana ilman lämpötila on enää kolme astetta. Tahtoo takan!

Vaikka tavanomainen optimismi olisikin välillä hieman hakusessa, niin onneksi toivoa on vielä jäljellä. Ja jos ilo alkaa kadota näköpiiristä, niin ehkä sitten pitää vaan alkaa katsoa vähän tarkemmin ympärilleen?

Oikeastaan minulla taitaisi olla asiaa silmälääkäriin.

Ankkapurhan alajuoksulta

Juhannusta 2011

Juhannuksenvietto on nyt kohta takanapäin. Se sujui yllättävän hyvin, sillä sää oli mitä suotuisin ja joka tapauksessa paljon parempi kuin mitä olettaa saattoi. Oli mukavaa, ettei tarvinnut lähteä yhtään mihinkään, vaan sai viettää juhannusta kaikessa rauhassa kotona. Olin ehkä harkinnut jonkinlaista kokkokeikkaa lähivesien äärelle - Seurasaareen tai Kaivopuistoon - mutta sai jäädä sikseen. Teemaksi tuli koti kuntoon, ulkoilua ja saunaan.

Juhannusaatto ei ole mitään ilman saunavihtoja. Niitä ei ollut vielä siinä vaiheessa, kun sauna laitettiin lämpiämään. Etsin kuivattuja vihtoja varaston seinältä, mutta turhaan. Pakko tehdä itse. Koivujahan täällä kasvaa silmänkantamattomiin, niitä on ojanvierustat, metsät ja pihat täynnä. No pihalta niitä ei voi ottaa, se olisi ihan liian tör... siis sivistymätöntä. Metsistä pitäisi saada maanomistajan lupa ja mistäs sellaisen nyt siihen hätään saat, kun virka-aika on ollut ohi jo kauan sitten ja kaikki ihmiset mökeillään tai muutoin juhannuksenvietossa?

Ojanvierustat jäivät ainoiksi vaihtoehdoiksi. Voihan pajunkissojakin nyhtää ojanvarsilla kasvavista pajuista pääsiäisen aikaan? Ei kai muutaman koivunoksan taittaminen voi niin suuri synti olla? En tietenkään ottanut yhtään oksaa täysikasvuisesta puusta, vaan vain kanto- ja juurivesoista. Niillä ei olisi kuitenkaan ollut tulevaisuutta varsinaisen emokasvin vierellä. Sitä paitsi jokin tienhoitoyksikkö siistii niitä tasaisin väliajoin muutoinkin pois, joten suoritin maisemanhoidollista työtä, ihan vapaaehtoisesti vielä.

                                Tässä on koivu, josta ei tullut saunavihtaa.


Kaupunkijuhannuksen vietto tuntui hieman oudolta, muttei ollut yhtään huono vaihtoehto. Huono valinta sen sijaan oli alkaa katsoa ensimmäistä suomalaista K18-kiellolla varustettua elokuvaa nimeltä Sensuela. Luin elokuva-arvostelun lehdestä vasta seuraavana päivänä. Arvio oli varsin osuva. Elokuva oli nykyaikaankin suhteutettuna melko rohkea, mutta kertakaikkisen tökerö. En ymmärrä, miksi musiikiksi oli valittu otteita Joutsenlammesta. Katsele siinä sitten porojen jolkotusta Pienten joutsenten tanssin säestämänä - huh!

Kun näkee oikein kökköjä leffoja, niin osaa sitten taas arvostaa sellaisia elokuvia, joissa ei koko ajan tarvitse miettiä, miksi mikäkin kohtaus on tehty juuri siten kuin se on tehty. Tarinaan kuin tarinaan voi eläytyä, jos kerronta etenee hyvin, näyttelijät ovat taitavia ja kuvaus ja ohjaus ovat kohdillaan. Minulla on tietysti hyvin pinnallinen elokuvamaku, mikä on puute sinänsä. Katson mieluummin romanttista hömppää tai tiivistä trilleriä kuin ahdistusta tuottavaa ankeilua. Kauhuelokuvat ja synkät stoorit skippaan oitis, sillä oikea elämä voi toisinaan olla tarpeeksi ahdistavaa, ilman että sitä täytyy vielä mennä varta vasten leffaan katsomaan. Tunnustaudun viihteen ystäväksi, mutta en kiellä minkään tyylisuunnan merkitystä. Elokuvat ovat siinä mielessä samankaltaisia kuin kuvataide, kirjallisuus tai säveltaide - tekijällä on sanottavaa, mutta kaikkiin vastaanottajiin sisältö ei kolahda samalla tavoin.

Sain luettua yhden annoksen kevyttä kesähömppää, joka kyllä viihdytti aikansa, muttei juuri puhutellut sen enempää. Kaiken kaikkiaan on jollain tavalla turta olotila: läheisen menettäminen, edessä olevat hautajaiset, työstressistä palautuminen, lomaan tottuminen ja tuleviin matkoihin valmistautuminen - ne kaikki hämmentävät tämänvuotista kesänviettoa. Kesäsäätkin tuntuvat toimivan on-off -periaatteella. Ensin on, sitten off, nyt taas kohta kelit näyttäisivät olevan kohdillaan lämmön ja auringonpaisteen suhteen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä väistämättömämmin iskee tajuntaan kotimaamme
pohjoinen sijainti. Täällä vaan ON kylmä, tai no joskus sentään hiukkasen lämmin, mutta suurimman osan aikaa melko viileää, ei sille mahda mitään. Jos siitä jotain positiivista pitää löytää, niin sitten se, että ällöttävimmät ötökät eivät viihdy näissä maisemissa ja kai sekin on jo jotain. Ja pääseehän täältä aina silloin tällöin muualle, kuten heinäkuussa Kreikan saaristoon (toivottavasti maan talouden epävakaus ei heijastu säähän!) ja sitten loppukuusta katsomaan kapakaloja ja viettämään reipashenkistä leirielämää Lofooteille.

Alkavalle viikolle on luvattu onneksi lämpimiä kelejä, joten voin tiistaina lähteä Linnanmäelle kehittämään luonnettani vuoristoradan kyytiin - ennen siirtymistä autenttisille vuoristoradoille.

Vappukirjoitus

Minun mielestäni elämä kuluu ihan liian nopeasti. Tuntuu siltä, että esimerkiksi viime vapusta on vähemmän kuin 12 kk, vaikka oikeasti tietysti aikaa on kulunut juuri tasan vuosi viime serpentiineistä ja vappupalloista. Mikä on muuttunut? Paljonkin.

Vuosi sitten eurooppalaisten elämä meni sekaisin islantilaisen tulivuoren ja tuhkapilven vuoksi. Muistan, kuinka olin palaamassa kimppataksilla kotiin Kartanonkoskelta (no tarkalleen siis Flamingon bussipysäkiltä, vaikken Flamingossa itse käynytklään, oikeasti) ja Martinlaaksoon suunnannut taksitoveri pohti sitä, pääseekö hän lentämään seuraavana päivänä Espanjaan vai ei. Ilmeisesti pääsi, koska tuhkaa sylkeneen vuoren toiminta alkoi hiipua ja kymmenettuhannet matkailijat pääsivät taas liikkumaan normaalien aikataulujen mukaisesti.


Vuoden aikana olen harrastanut minäkin matkailua sinne sun tänne. Itse asiassa ensimmäinen reissu suuntautui juuri Espanjaan, tarkemmin sanoen Kataloniaan. Matkan alkuvaihe oli aivan kauhea. Jouduin ajamaan vuokra-autolla inhottavan serpentiinisiä vuorireittejä liian väsyneenä. Serpentiini on ok vappuna ja vuoret patikoiden, mutta autoilu ei. Toisaalta se taisi olla ensimmäinen juhannus ulkomailla, jos Ruotsia ei lasketa, ja sitähän ei lasketa. Siis jotain positiivista kuitenkin, ja maisemat ja lämpö olivat todella myönteinen kokemus.

Lämmöstä jos puhutaan, niin pitää luonnollisesti mainita poikkeuksellinen hellekesä Suomessa. Sen vertaista en ole nähnyt aikaisemmin ja tuskin tulevaisuudessakaan, ellei tuleva kesä lyö viimevuotisia ennätyksiä. Radiosta kuulin, että luvassa olisi poikkeuksellisen lämmin kesä Pohjolassa, joten toivossa on hyvä elää.

Satavuotias isotätini vaihtoi hiippakuntaa viime kesänä. Satayksi vuotta oli juuri täyttymässä. Kunnioitettava ikä, mutta niin vanhaksi en haluaisi elää. Tosin nämä asiat ovat tunnetusti ns. korkeammassa kädessä, joten otetaan vastaan, mitä tarjolla on. Hellejakso alkoi kuitenkin juuri siitä heinäkuusta.

Helteistä oli myös Hanko-projektimme aikana. Pyöräilyreitti Vantaa-Kirkkonummi-Fiskars-Hanko tarjosi lukuisia elämyksiä epämääräisistä heinikoista hienoihin huviloihin ja sekä hyviä että arveluttavia kokemuksia suomalaisen ravintolapalvelun tasosta. Hyvä reissu silti!

Vuosittainen "Rakasta, kärsi ja unhoita" -kokemus oli vuorossa heinäkuun lopussa. Kävin muitten opettajasopulien mukana Norjassa seikkailemassa upeissa vuorimaisemissa. 'Rakasta' tarkoittaa hienoja maisema- ja kaverielämyksiä, 'kärsi' matkan aikaisia epämukavuuksia, joihin kaupunkilaisen piti tottua (telttamajoitus ja kylmä vesi) ja 'unhoita' - no, aurinkolasit ja keittimen tuulisuoja unohtuivat järvenrannalle/vuorenrinteelle. Hienoa elämysmatkailua, joka päättyi mahtavaan ilotulitukseen suoraan taivaalta eli valtaisa ukkosmyrsky kaatosateineen kruunasi vaelluksemme. Tässä kohdin pitää mainita, että silloin emme majoittuneet enää teltoissa vaan mukavasti ruotsalaisessa retkeilymajassa. - Tulevana kesänä matka suuntautuu taas Norjaan, mutta tällä kertaa Lofooteille. Maisemat ovat satavarmasti yhtä loistavat, elleivät jopa kertaluokkaa paremmat kuin menneenä kesänä.

Keväällä oli paluu tuttuihin maisemiin Itävallassa Stubaitalissa ja Wienissä. Säät olisivat voineet suosia hieman enemmän, muutoin oli mukavaa. Viime talvena innostuin laskettelupuolella telemarkista, josta toivottavasti jokin muistikuva jäi mieleen ensi talvikautta varten. Normihiihtoon oli loistavat mahdollisuudet epänormaalin pitkän ja lumisen talven vuoksi. Eikä siitä ole kuin runsas kuukausi, kun hanget korkeat nietokset vielä reunustivat teitä ja peittosivat pellot ja järven jäät valkealla vaipallaan.

Työelämä on ollut vuoden aikana uuvuttavaa. Tuntuu, kuin olisi ollut sitruunana pusertimessa ja viimeinenkin pisara on puristettu ulos. Ehkä pari tippaa on vielä jäljellä, toivottavasti.

Jokin aika sitten kymmenientuhansien japanilaisten elämä mureni hirmuisen maanjäristyksen ja tuhotsunamin vuoksi. Ydinreaktoritkaan eivät kestäneet moista. Ongelmat lienevät yhä suuret, mutta ajankohtaisuus uutisoinnissa on jo ohitettu. Sellaisessa maailmassa me elämme. Suomi on yhä kohtalaisen turvallinen paikka asua, vaikka kyllä täälläkin kaikkea sattuu. Esimerkiksi eduskuntavaalit tuottivat yllätystuloksen persuvoittoineen. Toisaalta se ei mikään yllätys ollut, jos on seurannut eriarvoistumiskehitystä maassamme. Ilmeisesti monissa puolueissa toimivat eivät tällaisia asioita noteeraa ja sitten ihmetellään kovastikin tuloksia. Protestivaalit - kansa on näköjään puhunut. On silti hienoa, että elämme maassa, jossa demokratia voi toteutua.

Monarkkimaissa on vietetty kahdet kuninkaalliset häät, nimittäin Ruotsissa viime kesänä ja Iso-Britanniassa toissapäivänä. En tiennytkään, että Westminster Abbeyssa kasvaa puita, ihan näyttivät kotoisilta koivuilta. No koristeitahan ne taisivat olla. Komea pyhättö kaikenkaikkiaan! - Historiankirjojen mukaan kruunupäillä on ollut suuri vaikutus menneiden aikojen kulkuun. Nyt asiat ovat toisin. Vaikuttaa siltä, että ihmiset kaipaavat jotain, mikä ylittää arjen ja tavallisuuden, ja siihen kuninkaalliset häät sopivat erittäin hyvin. Miltähän historiankirjoitus näyttää sadan vuoden kuluttua?

Oli miten tahansa, koivut ovat parhailaan hiirenkorvilla ja valoisin aika vuodesta alkaa olla käsillä, vaikka muutama räntäkuuro muistuttaakin vielä siirtymävaiheesta luonnossa ja pohjoisesta sijainnistamme maapallolla. Toivottavasti tästä vapusta alkaa lämpimämpi jakso, joka saattelee meitä kohti kesää!

Der Erste Tag

Nu niin, hiihtoloma on nyt sitten päässyt jo kunnolla alkuun. Tuskin tässä enää aamua muistaa, kun siitä tuntuu olevan niin pitkä aika.

Kotikonnuilla oli taas reilu pakkanen, mutta lentokoneessa oli tosi lämmin. Austrian palveli hyvin, mutta penkit olivat turhan kapeat. Ikkunapaikan haltija halusi vaihtaa paikkaansa käytävän viereen, ja sehän sopi hyvin. Pääsin akkunan ääreen ihailemaan maisemia. Nousun aikana Serena erottui todella hyvin, myös Swinghill näkyi Pitkäjärven vieressä. Lahnuksen seutua olisin halunnut katsella vähän pidempäänkin, sillä minun on aina ollut vaikea hahmottaa, miten länkkäritalli sijaitsee suhteessa ilmansuuntiin, Vihdintiehen. No tottakai olen nähnyt sen kartasta monet monituiset kerrat, mutta jotenkin se ei vaan asetu paikalleen pääkopassani. Sekös se harmittaa, sillä mulla on yleensä aika hyvä sisäinen kompassi päässä. Tuolla alueella se ei vain toimi, mitä lie häiriökenttää siellä onkaan.

Enivei kohta oltiinkin jo Porkkalan yllä ja pääsin tuijottamaan jäätynyttä merta ja siellä täällä kulkevia laivareittejä ja railoja. Näyttipä se erikoiselta. Viron pohjoisrannikon pohjoispuolella oli avovetta ja sen myötä pilvialue. Kylläpä maapalloa on kiintoisaa tutkia yläilmoista käsin! Voisin katsella ikkunasta alas tuntikausia, olen niin lapsenomaisen innostunut ihmettelemään näkymiä (enkä nyt ihan ekaa kertaa kuitenkaan istunut lentokoneessa!).

Lennon välilasku oli Wienissä. Siellä on ehdottomasti rumin ikinä näkemäni lentoasema. Pitkä mustanpuhuva laatikkorakennus, kuin jättilato. Ei ole ainakaan arkkitehtiä pahemmin vaivattu sitä suunniteltaessa. Jatkolennon chekkaustiskin ääressä istui elämäänsä (tai työhönsä) kyllästyneen näköinen naishenkilö "von Jotakin", joka kyllä loihti jostain esiin hymyn, kun hänelle hymyili ensin.

Aika moni matkustaja, joka nousi koneeseen Hki-Vantaalla, seurasi Innsbruckin lennolle samaan koneeseen kadotakseen sen jälkeen omille teilleen. Vuoret reunustivat lentoa Innsbruckiin. Komeat, korkeat, jyrkkärinteiset ja terävähuippuiset vuoret. Kylläpä oli kaunista ilta-auringon hämyssä. tekisipä niin mieli päästä tänne kesällä vaeltamaan! Laskeutuminen oli oma lukunsa. Vuorenseinämät tuntuivat olevan kutakuinkin lähellä lentokoneen siipiä ja kone teki loppuvaiheessa melkoisia kaarteita melkoisella vauhdilla maanpinnan lähestyessä uhkaavasti. Lopulta päästiin hyvin perille, vähän rymisten, kun sitä vauhtia tuntui olevan aika paljon.

Bussin sijasta päädyttiin ottamaan taksi lentokentältä Neustiftiin (oikeastaan tämä taitaa olla Mildersiä). Kuskina oli extremelajeista innostunut serbimies. Hän kertoi kiipeilevänsä Serbianpuoleisella Adrianmeren rannikolla ja pudottautuvansa kallioiolta mereen. Lisäksi hänellä oli kausikortti benjihyppyjä varten, kun se tulee edullisemmaksi. Mm. viime kesänä kuskimme oli hypännyt nejä kertaa Europa-sillalta alas - siis köyden varassa. Olinkin alkumatkasta hiljaa mielessäni ihmetellyt, että miten se tyyppi tuntuu kaahavan niin huolettomasti autobahnilla yli sataakahtakymppiä, puhuvan samalla serbiaa kännykkään ja vaihtavan kaistoja yhdellä kädellä ratista kiinni pitäen, lisäksi välillä navigaattoria räpläten ja auto epäilyttävästi häälyen. Kun hän kertoi benjihypyistään, en ihmetellyt enää yhtään mitään, vaan toivoin, että päästään ehjänä perile.

Kuski tuntui olevan hyvin selvillä muutamasta suomalaisuuteen liittyvästä perusasiasta: suomalaiset ovat hyviä mäkihyppääjiä ("Eikö Janne Ahonen ole suomalainen?", hyviä hiihtäjiä ja pärjäävät jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa. "Ja jaksavat juhlia kaiken aikaa!" Huvittavaa oli se, että jossain vaiheessa hän kysyi, että miksi olemme niin hiljaa, "Miksi te ette puhu?" Olisi pitänyt vastata, että me suomalaiset olemme vähäpuheista kansaa! - No oikeasti minähän en yleensä ole kovin vähäpuheinen, mutta en vaan jaksanut olla suuna päänä, kun kuskilla oli se puoli niin hyvin hallussa.

Hotelli ja koko seutukunta oli tuttu jo kuuden - tai seitsemän - vuoden takaa, joten osasin odottaa tukevaa illallista. Tosin tällä kertaa tarjoilija kertoi, että "koska tämä on vasta ensimmäinen ilta, niin on mahdollista valita vain kasvismenun ja menu 1:n väliltä. Muina iltoina voi sitten valita myös menu 2:n, jos haluaa. - Siis näillä itävaltalaisilla on sitten tosi omituisia sääntöjä! Edelliskerrallakin aamiainen piti syödä aina saman pöydän äärestä, mihin oli ekana aamuna istutettu. Sitten kun halusi kapinoida sääntöä vastaan ja menikin tarkoituksella toiseen pöytään, tuli heti sapiskaa ja passitus takaisin vanhan pöydän ääreen. Vähänkö otti päähän, kun täytetty gemssiperhe tuijotti aamupalan syöjiä ko. pöydän yläpuoliselta seinältä. Ja katolinen maa kun tämä on, niin siinä vieressä oli vielä lisäksi krusifiksi seinällä. Kokonaisuus oli lievästi sanoen makaaberi, vaikka paikallisten mielessä siinä ei varmaan ollut mitään ihmeellistä.

Vaikka menun saattoi valita vain kahdesta vaihtoehdosta, niin viiden ruokalajin illallinen on aivan riittävä ja nyt on lievästi ilmaistuna tukalanpuoleinen olo. Sen siitä sitten saa. Huomenna osaa suhtautua hommaan ihan eri asenteella. Toivottavasti huomenna kuluu energiaa myös rinteessä, jollei muuten, niin pitää alkaa tampata mäkeä ylös ja jättää hissinousut väliin. Ja ai niin, täällä laaksossahan siis ei ole lunta juuri ollenkaan, muutama hassu pläntti. Kuulemma marras- ja joulukuussa lunta oli runsaasti, mutta nyt on ollut poikkeuksellisen lämmin tammi- ja helmikuu ja lumet ovat sulaneet pois. Tasan eivät siis nietokset ja pakkaset jakaudu tässä maailmassa. Onneksi lupasivat, että Stubaier Glätscherillä rinteet ovat erinomaisessa kunnossa. Sen näkee sitten huomenna!

Maanantai - viimeinen tammikuuta

No mitä nyt tästäkin päivästä sanoisi? Ei paistanut aurinko, ei. Parempiakin päiviä on eletty. Tämä oli aika vaikea. Jos olisin poliitikko, sanoisin: "No comments."

Lunta on edelleen paljon näin tammikuun lopussa, ellei ole tullut aikaisemmin todettua. Ja ompelukoneet olivat hienoja ja helppoja käsitellä. Sentään jokin onnistumisen elämys tänään.

Jollei olisi töitä paiskittavana, menisin suoraa päätä pehkuihin ja nukkuisin aamuun asti.

Matkailua ja sen jälkeen

Takana tiukka viikonloppu. Kyllä sitä moneen ehtii, jos oikein yrittää. Keikka Satakunnassa onnistui alta 30 tunnin, se olikin aika tiukka paketti. Olinpa onnellinen, että kuljin bussin kyydittämänä enkä ajellut itse pimeässä ja liukkaassa.

Junassa ja bussissa matkustaminen on kertakaikkisen mukavaa. Voi antaa ajatusten harhailla paikasta ja ajasta toiseen minkään kahlitsematta. Monesti tulee mieleen muistoja, välillä huomaa käsittelevänsä ajankohtaisia juttuja ja jo seuraavassa hetkessä suuntaa tulevaan. Matkustaminen tai siis varsinkin kyydissä oleminen - yksin - mahdollistaa tämän helposti, koska muutakaan ei voi tehdä. No toki pakottauduin paluumatkalla muutaman duunijutun ääreen, mutta senkin tein puhtaasti siksi, että olin raahannut paperit mukanani. On todella hölmöä ottaa töitä mukaan millekään reissuille. Typeryyden huipentuma oli varmaankin se, kun pakkasin graduaineistoni mukaan USA:aan 90-luvun alussa. Oli täysin idioottimaista kuvitella, että saisin tehtyä opinnäytetyötäni siellä vietetyn vuoden aikana. En muuten saanut. Se oli pelkkää omatunnon tyynnyttämistä ja turhaa tavaran roudausta valtameren toiselle puolelle ja takaisin.

Kuvittelen aina ehtiväni ja jaksavani enemmän kuin mihin todellisuudessa pystyn. Sen voivat todistaa ne, jotka minut tuntevat eikä se ole todellakaan ylpeydenaihe. Optimismi on monessa suhteessa hyvä asia, mutta yltiöoptimismillakin on rajansa.

No tämä viikonloppu sujui suunnitelmien ja toteutuksen suhteen melko tasapainoisesti. Sain ne hommat tehtyä, mitä pitkin. Tänään oli aikaa myös henkilökohtaisille mukavuuksille kuten tenniksen pelaamiselle ja hiihtämiselle. Tosin hiihtolenkki jäi lyhyehköksi, vaikka voitelu oli onnistunut ja auringonpaiste samoin, mutta tuuli puhalsi ladut umpeen monin paikoin peltoaukealla.

Tämän sunnuntain alkuilta on kulunut musiikkia kuunnellen. Tykkään Spottarista, koska näin voin kuunnella suosikkejani, jotka ovat hajallaan kymmenissä ellei sadoissa albumeissa. Tällaista ei todellakaan olisi osannut edes kuvitella joskus muinoin. Mitenköhän sitä saisi itsensä irti tietokoneen ja musiikin äärestä ja ryhtymään Hommiin? Ja suuntautumaan tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi huomiseen työpäivään?

Oikeasti pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, että luokittelee toiset päivät työpäiviksi ja toiset vapaapäiviksi. Siten siirtymistä tulee vain liian vaikeita, vaikka kysehän on elämästä ihan joka päivä. Korjataanpa kuitenkin; siirtymä työstä vapaa-aikaan ei ole koskaan tuottanut suurempia ongelmia, mutta toisin päin olen havainnut pientä kankeutta silloin tällöin.

Ehkäpä huomiseen motivoi hyvin se, että saa opetella uusien ompelukoneitten käyttöä - ihan totta?! Ja toive siitä, että huomenna saattaa taas aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin tänäänkin. Ilo on ammennettava pienistä asioista, jos suuria ja loistokkaita ei ole juuri nyt näköpiirissä...

Musiikkisession ja bloggaamisen päättää tältä erää vanha kunnon Bee Gees ja slowari 'How deep is your love'.

Pelkokerroin

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa peloistani, joita kyllä riittää. Tänään taas yksi niistä aktivoitui, sillä olin hiihtämässä. Hiihtämisessä sinänsä ei ole pelkokerrointa, jos edetään normaaleja latuja, maan pinnalla. Auta armias, jos siirrytään jään päälle, silloin irrationaalinen, käsittämätön pelko alkaa kiusata muutoin rauhallista sunnuntaihiihtelijää ihan älyttömästi.

Siis pelko n:o 1: Eteneminen luonnonjäillä, vesien päällä.
Kun hiihtelen jäille tehdyillä laduilla kavereitten kanssa, niin se tuo turvaa, enkä ajattele niin suurena mahdollisuutta, että putoan jäitten läpi synkeän kylmään veteen. Varsinkin jos ne kaverit kulkevat edellä. No, sitten kun kaverit on saatettu metsän laitaan ja on aika palata takaisin, iskee katala pelkopeikko mieleen. Vaikka ladut on ajettu isoilla koneilla ja koko joukko muita ihmisiä on juuri hiihdellyt koko päivän saman järven jäällä, niin sitten kun on oma vuoro hiihdellä yksin samoja uria, olen satavarma, että juuri minun edessäni railo aukeaa ja molskahdan avantoon. Järjellä tietää, että niin ei käy, mutta orastava paniikki hönkäilee jo melkein niskan päällä. Jos kuitenkin... ja sitten kun huomaa, että ladun vieressä on survaistu sauvalla hankeen ja siinä näkee silkkaa VETTÄ, niin peli on melkein pelattu. Juuri ja juuri uskaltaa kokeilla, kuinka syvälle sauva menee veden läpi ja helpottuu, kun matkaa on vain kymmenen senttiä ja piikki kolahtaa kiinteään jäähän. Pelastus sittenkin ja olinpa taas tyhmä. Sitten hiihtelee tyytyväisenä taas jonkin aikaa ja nauttii tuulen tuiverruksesta ja pienistä pyörremyrskyistä, joita tuuli nostelee lumesta jään ja hangen äälle, mutta jokin selittämätön turvallisuuden tunne palaa välittömästi, kun sukset ovat jälleen tiivisti maan kamaralla.

- Olen kauan sitten nähnyt unta jäihin vajoamisesta ja se oli äärimmäisen epämiellyttävä painajainen, johon heräsin kauhuissani. Jää ei ole koskaan pettänyt allani muutoin kuin kuvaannollisesti, mutta taidan silti hankkia naskalit tulevia kertoja varten.


Pelko n:o 2: Lumiset ja jäiset tiet ja niillä autoilu.
Pelkään ihan sairaasti lumiaurojen kohtaamisia ja vain hiukan vähemmän isojen rekkojen vastaantulemista pöllyävässä lumessa ja lumipyryssä. Joulun paluuliikenteessä tuli lumiaura vastaan ja muutamaksi sekunniksi kaikki, siis todella kaikki näkyvyys katosi saman tien. Mitään ei nähnyt paitsi valkoista ja pimeää. Kun näkyvyys palasi, vastaan tuli kuin tyhjästä autoletka. Onneksi tie meni kohtalaisen suoraan eikä mitään sattunut ja kaikki kulkivat omalla kaistallaan. Huh. Kun pitkäperävaunulliset rekat tulevat vastaan, niin sitä vaan hetken ajattelee, että no niin, jos perävaunu ei pysy paikallaan niin siinä ei sitten paljon mietitä. Vähänkö pelottaa.

- Kun olin noin kolmentoista, liu'uimme sankassa lumisateessa ja alamäessä ojaan. Olin takapenkillä nukkumassa enkä tajunnut mistään mitään, ennen kuin kaikki oli tapahtunut. Eikä turvavöitäkään ollut siihen aikaan, ainakaan takapenkillä. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan ja autostakin tuli hinauksen jälkeen vielä kulkupeli, mutta muistan sen hetken, kun havahduin, auto oli ylösalaisin ja oli hetken ihan hiljaista. Liian hiljaista. En tykkää vieläkään ajella huonoilla keleillä pitkiä matkoja, mutta jos on pakko, niin on pakko.


Pelko n:o 3. Tulipalot ahdistavat.
Jotenkin vaan, varmaan jokin tuhoutumisen pelko.

- Olin noin neljäntoista, kun heräsin keskellä yötä, avasin tummat verhot ja näin alle kilometrin päässä - kuitenkin niinkin kaukana - ulkorakennuksen liekeissä. Järkytys suoraan unesta herättynä oli aika suuri ja se jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni pelkona. Aikuisiällä oma keittönpöytä kärähti osin kerran, kun kynttilänjalan koristeet syttyivät kynttilöiden palaessa valvomatta. - Lisäksi isäni toimi vapaapalokunnassa, kun olin pieni. Kun tuli hälytys, puhelin hälytti katkonaisesti soiden, ihan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Taitaa olla pelot niitä peruja.


Pelko n:o 4. Ahtaan / suljetun paikan kammo. Tosin ei hisseissä, mutta tunnelimaisissa tiloissa.
Tässä joitakin vuosia sitten järkytys oli suuri, kun olin kerran autokyydissä matkalla maanalaiseen parkkiluolaan. Ok, luolat taitavat yleensä olla maan sisällä. Joka tapauksessa yht äkkiä iski kamala suljetun paikan kammo tunnelissa ajettaessa; ei hemmetti, täältä on päästävä pois. Ihan vaan salamana kirkkaalta taivaalta tuli se tuntemus, epämiellyttävä paniikitunne. Ei mitään samaa kuin hammaslääkärissä, joka sekin on epämiellyttävää, vaan ihan jotain muuta. Ok, hengitä syvään, ei hätää, se menee kyllä ohi ja kaikki on kunnossa ja niinhän se menikin. Enää kyseinen pelko ei iske samanlaisena, mutta vähän muistuttaa itsestään silloin tällöin. Sen sijaan - no siitä on jo vuosia aikaa - mökillä olin ryömimässä lumilinnan ahdasta yhdystunnelia päästäkseni sisälle itse linnaan tai igluun, kun sama paniikki iski taas. Ei auttanut kuin sanella itselleen, että tässä ei ole mitään järkeä, ei se tunneli sorru ja jos vaikka sortuukin, niin lunta on päällä enimmillään muutaman kymmenen senttiä enkä suinkaan tukehdu tänne. Niin siitä sitten lopulta selvittiin.

- Olin kerran Serenassa, kun "Musta aukko" -niminen tunneli oli aika uusi ko. vesipuistossa. Olen ehkä hieman varman päälle pelaaja enkä mikään uhkarohkelikko, joten halusin varmistaa etukäteen, millaiset olosuhteet tunnelissa on. Minut vakuutettiin siitä, että tunneli on valaistu koko matkalta. No mitenköhän sen kanssa sitten kävikään? - Tietysti ihan toisin. Arviolta ensimmäisen kolmanneksen aikana oli kaiken maailman neonlamppua tunnelin seinällä, mutta sitten ne vaan loppuivat. Siis loppuivat. Alkoi totaalinen pimeys ja tunnelissa kulkeva vesi vain vei matkaajaa eteenpäin mustaa aukkoa pitkin. Ikinä ennen minuun ei ollut iskenyt vastaavanlainen paniikki. Yritin hallita etenemistäni ja jarrutella käsillä, ja ainoa toiveeni oli, että piina loppuisi mahdollisimman pian. No päättyihän se lopulta ja toista kertaa en ole siihen putkeen erehtynyt. Mitään tunnelikammoja en ollut potenut sitä ennen, mutta sen jälkeen kylläkin, kuten jo kerroinkin.


Pelko n:o 5. Putoamisen pelko.
Esim. jyrkänteillä tai korkeiden laivojen ulkokansien kaiteiden äärellä seistessä tulee joskus miettineeksi, että mitä, jos hyppäisi tai putoaisi tuosta alas. No, en todellakaan aioa hypätä tai pudota, mutta ajatus on sinänsä pelottava. Se on kuulemma myös aika universaali pelko. Lisäksi vaatimattomilla vuorikiipeilyreissuillani on ollut muutamia tilanteita, joissa on tullut äitiä ikävä. Oikeastaan vain kaksi kertaa, koska muilla kerroilla köysi on varmistanut etenemistä. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli lähtö köysilaskeutumiseen; heittäytyminen prusikin varaan oli hieman pelottava kokemus, varsinkin kun laskeuduttava seinämä ei ollut tasainen. Toinen kokemus oli ylösmenosta, jolloin alla oli ikävähkö louhikko & kivikko eikä reitti ylös ollut aivan vakaa.  Köyttäkään ei vielä siinä vaiheessa ollut turvana. Hengähdystauon aikana oli aika mukava työntää jalkansa kallion onkaloon, nojautua kiveä vasten ja tietää, että tässä ollaan turvassa. Kohta sitten saatiinkin köysi avuksi ja kapuaminen tuntui taas ihan mukavalta, vaikka matkanteko olikin hieman ilmavaa.

Jäätiköllä kulkeminen aiheutti viimeisimmät extralyönnit sydänalassa. Hieman vetinen ja sulava jää oli pinnalta kohtuullisen liukas ja olin köysistömme viimeinen. Etumiehellä oli toki hakku, joten mitään hätää ei kenelläkään suinkaan ollut, mutta siitä huolimatta otin esille puukkoni ja viritin sen taskuuni mahdollisimman lähelle siinä tarkoituksessa, että saan iskettyä sen jäähän, jos alkaa pitkäkin hallitsematon liuku kohti railoa tai jäätikön alareunaa. Silloin yllätys yllätys en pelännyt ollenkaan jään pettämistä, vaan ihailin sen eri sinisen sävyjä, mutta railot, niiden yli hyppiminen ja tasapainottelu liukkaalla jäällä kehittivät kieltämättä luonnetta. Kiitin Luojaani hanskoistani, joissa oli kitkainen pinta - ne nimittäin auttoivat ihan älyttömästä silloin, kun tasapaino oli juuri pettämässä ja joutui turvautumaan nelivetoon.


Summa summarum:
Tässähän näitä pelkoja jo tulikin lueteltua. Olisko vielä jotain muuta? No joo, lentokoneella lähtökiidossa tulee usein ajateltua, että ok, tässä voi käydä huonostikin, mutta jos käy, niin olen joka tapauksessa saanut elää rikkaan elämän. Niin, ja sitten hammaslääkärikäynnit ovat oletusarvoisesti melko inhottavia. Näitä kun oikein analysoi, niin voi todeta olevansa melko neuroottinen ja irrationaalisen pelkopäinen ihminen, mutta en suinkaan usko olevani ainoa laatuani. Aika monille peloille löytyy lisäksi selitys jostain aiemmin koetusta. Pelottavista tilanteista selviytyminen on aina saavutus, josta voi onnitella itseään. Tästäkin selvittiin ja rohkeus kasvaa pikkuhiljaa huomaamatta!

Sen sijaan en pelkää ihmisiä tai asioihin ja epäkohtiin puuttumista tai niiden käsittelyä. Ehkä minusta ei tule isona Mt. Everestin valloittajaa, mutta saan jotain aikaiseksi jollain muulla taholla. Näin se vaan on. Olispa kiva tietää, pelkäävätkö muut mitään, mutta nämä aiheet tulevat harvemmin puheenaiheiksi. Inhottavia asioita kuten esim. torakoita tai muita sellaisia on maailmassa tietysti lukematon joukko, mutta niistä ei maksa vaivaa kirjoittaa ainakaan nyt taikka ihan vielä.