Takana tiukka viikonloppu. Kyllä sitä moneen ehtii, jos oikein yrittää. Keikka Satakunnassa onnistui alta 30 tunnin, se olikin aika tiukka paketti. Olinpa onnellinen, että kuljin bussin kyydittämänä enkä ajellut itse pimeässä ja liukkaassa.
Junassa ja bussissa matkustaminen on kertakaikkisen mukavaa. Voi antaa ajatusten harhailla paikasta ja ajasta toiseen minkään kahlitsematta. Monesti tulee mieleen muistoja, välillä huomaa käsittelevänsä ajankohtaisia juttuja ja jo seuraavassa hetkessä suuntaa tulevaan. Matkustaminen tai siis varsinkin kyydissä oleminen - yksin - mahdollistaa tämän helposti, koska muutakaan ei voi tehdä. No toki pakottauduin paluumatkalla muutaman duunijutun ääreen, mutta senkin tein puhtaasti siksi, että olin raahannut paperit mukanani. On todella hölmöä ottaa töitä mukaan millekään reissuille. Typeryyden huipentuma oli varmaankin se, kun pakkasin graduaineistoni mukaan USA:aan 90-luvun alussa. Oli täysin idioottimaista kuvitella, että saisin tehtyä opinnäytetyötäni siellä vietetyn vuoden aikana. En muuten saanut. Se oli pelkkää omatunnon tyynnyttämistä ja turhaa tavaran roudausta valtameren toiselle puolelle ja takaisin.
Kuvittelen aina ehtiväni ja jaksavani enemmän kuin mihin todellisuudessa pystyn. Sen voivat todistaa ne, jotka minut tuntevat eikä se ole todellakaan ylpeydenaihe. Optimismi on monessa suhteessa hyvä asia, mutta yltiöoptimismillakin on rajansa.
No tämä viikonloppu sujui suunnitelmien ja toteutuksen suhteen melko tasapainoisesti. Sain ne hommat tehtyä, mitä pitkin. Tänään oli aikaa myös henkilökohtaisille mukavuuksille kuten tenniksen pelaamiselle ja hiihtämiselle. Tosin hiihtolenkki jäi lyhyehköksi, vaikka voitelu oli onnistunut ja auringonpaiste samoin, mutta tuuli puhalsi ladut umpeen monin paikoin peltoaukealla.
Tämän sunnuntain alkuilta on kulunut musiikkia kuunnellen. Tykkään Spottarista, koska näin voin kuunnella suosikkejani, jotka ovat hajallaan kymmenissä ellei sadoissa albumeissa. Tällaista ei todellakaan olisi osannut edes kuvitella joskus muinoin. Mitenköhän sitä saisi itsensä irti tietokoneen ja musiikin äärestä ja ryhtymään Hommiin? Ja suuntautumaan tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi huomiseen työpäivään?
Oikeasti pitäisi päästä eroon ajattelutavasta, että luokittelee toiset päivät työpäiviksi ja toiset vapaapäiviksi. Siten siirtymistä tulee vain liian vaikeita, vaikka kysehän on elämästä ihan joka päivä. Korjataanpa kuitenkin; siirtymä työstä vapaa-aikaan ei ole koskaan tuottanut suurempia ongelmia, mutta toisin päin olen havainnut pientä kankeutta silloin tällöin.
Ehkäpä huomiseen motivoi hyvin se, että saa opetella uusien ompelukoneitten käyttöä - ihan totta?! Ja toive siitä, että huomenna saattaa taas aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin tänäänkin. Ilo on ammennettava pienistä asioista, jos suuria ja loistokkaita ei ole juuri nyt näköpiirissä...
Musiikkisession ja bloggaamisen päättää tältä erää vanha kunnon Bee Gees ja slowari 'How deep is your love'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit tänne - jos et käytä omaa nimeäsi, keksi edes hyvä nimimerkki!