On aivan välipäiväfiilis. Olen seurannut sivusta A.Kurosawan Seitsemää samuraita jo kohta kolmatta tuntia ja olen täysin kyllästynyt jo pelkkään leffan kuulokuvaan. Se muistuttaa parhaimmillaan Tarzan-elokuvia ja inkkari-länkkäri-kopotikop-leffoja ja pahimmillaan suomalaisia 50-luvun mustavalkoisia rainoja, joissa tukkilaisäijät nauraa remauttelevat tämän tästä. Japani muuten kuulostaa yllättävän paljon samantyyppiseltä kieleltä kuin suomi, ainakin epämääräisesti karjuttuna. Juuri tuota älytöntä karjumista en jaksa käsittää ensinkään. Tämäkö se sitten on elokuvien aatelia? Joku on varmasti erehtynyt pahemman kerran, jollei muut niin allekirjoittanut...
Olen ehtinyt paistaa elokuvan kuluessa pellillisen joulutorttuja, värkätä yhden taatelikakun ja nauttia mukillisen höyryävää glögiä piparkakkujen ja parin joulutortun kera. Ja siis kuunnellut japanin kielen karjumiskurssia, vastoin omaa tahtoani. Mutta joulutortuista jouluun, joka meni tänä(kin) vuonna ohitse todella nopeasti. Jos suoraan puhutaan, niin tuskin ehdin mukaan ollenkaan. Joulun edellä olin uskomattoman uupunut kaikista arjen velvollisuuksista, joista suurin osa liittyi ansiotyöhön. Niin makaa, kuin petaa, voisi joku tähänkin todeta, minä etunenässä.
Tämä havainto ei silti laskenut stressipisteitä, joita kertyi niin paljon, että mm. joulukortit jäi lähettämättä, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kalkkiviivoilla eli viimeisenä postituspäivänä kello viiden hujakoilla en jaksanut enää edes yrittää, vaikka podinkin kammottavan huonoa omatuntoa joulutervehdysten sikseen jättämisestä. Vieläkin on vähän hölmö olo, kun saa ystäviltä kortteja, mutta itse on lähettänyt vain lämpimiä ajatuksia ja lupauksen, että ensi vuonna nämä hommat hoidetaan ajoissa kuntoon. Joku, jos siis joku tätä joskus lukee, miettii varmaan, miten joulukorttien lähettäminen voisi olla millään tavoin merkityksellinen seikka kenenkään elämässä. Minulle se kuitenkin on yksi joulun kriteereistä ja traditioista.
Stressipisteiden keruussa suurin paine liittyi alaisten juhliin ja niiden sisällöntuotantoon. Kolme ohjelmanumeroa = perfektionistin painajainen? Alaiset hoitivat homman kotiin enkä itsekään tyrinyt suuremmin. Miksei voi koko ajan luottaa siihen, että asiat kyllä lutviutuvat aina parhain päin? Itse h-hetkellä kaikki on lisäksi todella kivaa ja mukavaa ja jännittävää, mutta ei sitä valmisteluvaiheessa ota uskoakseen.
Oman joulun valmistelut jäivät puolitiehen. Ei - nyt kyllä puhun soopaa, eivät ne koskaan edes alkaneet, ellei mukaan lasketa muutamien amaryllisten ja hyasinttien hankkimista ja parin joulukynttelikön asettelua ympäri huoneistoa. Ei kuusta, ei joulukoristeita, ei jouluverhoja, ei joulusiivousta, ei pipareiden paistamista, ei joulumusiikin kuuntelemista ja enkelikellon virittämistä kilistyskuntoon tai kynttilöiden liekkiin tuijottamista kaikessa rauhassa. Eikä siis niitä joulukorttien kirjoittamisia, mutta kylläkin perinteistä viime tinkaan lahjojen pakkaamista, kuten minulla on tapana. Sitten vaan aatonaattona kamat kasaan ja nokka kohti Lounais-Suomea, tarkemmin sanottuna kohti esihistoriallista Euraa. Tai eihän se enää mikään esihistoriallinen ole, vaan vankasti 2010-lukuinen maalaispitäjä, joka taannoin halusi muuttua jopa kaupungiksi. Onneksi siitä ei tullut edes neljän kunnan yhteenliittymää, pompöösiä Suur-Euraa, mutta siitä ei sen enempää.
Historia tai ainakin nostalgiset mietteet nousivat esiin vanhoilla kotikonnuilla kulkiessani. Vein joulupäivänä kynttilöitä läheisten sukulaisten haudoille ja pohdiskelin sukujuurien ja eri sukupolvien merkitystä lyhtyjen loisteen pilkottaessa nietosten keskeltä. Siinä todella tunsi olevansa yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Lähimpien ikääntyminen vaikuttaa käsitykseen omankin elämän rajallisuudesta. Onpa tässä tätä matkaa jo ehtinyt taittua, mutta olenko mitään oppinut - siinäpä kysymys?
Se on ainakin varmaa, että joulun kaupallisuus alkaa tuntua yhä vieraammalta joka vuosi. Ensi joulun haluaisin viettää jossain mökissä lumisten kuusten kätkössä, muutamista jouluherkuista nauttien, joulukuusen kynttilöitä katsellen ja havujen tuoksua tuntien, rauhassa ja hiljaisuudessa. Onko se mahdollista vai pelkkää romantisoitua unelmaa?
Välipäivät palauttavat todellisuuteen. Jos syö ylettömästi vaikkapa suklaata, niin ennen pitkää tulee todella huono olo. Jos nukkuu pitkään aamuisin, päivät kuluvat nopeasti eikä saa juuri mitään aikaiseksi. Jos jumittuu sosiaalisen median ääreen, menettää paljon live-elämästä. "Nothing comes from doing nothing.", todetaan viisaasti eräässä postikortissani. Siis huomenna herään aikaisin, lähden potkimaan kelkalla heti aamutuimaan ja viimeistään iltapäivällä kaivan sukset esiin ja eikun ladulle vaan reipastumaan! Tai sitten elän edelleenkin vain hetken kerrallaan ja nautin lomasta ja kiireettömyydestä - se taitaa kuulostaa parhaalta suunnitelmalta ja sitä paitsi mukavimmalta toteuttaa.
torstai 30. joulukuuta 2010
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Pitkä (?) viikonloppu
Itsenäisyyspäiväviikonloppu ja pitkä vapaa jo osaksi takana. Ai mikä pitkä vapaa? Se tuntui aluksi pitkältä siksi, että siivoilin jo perjantai-iltana ja eilen ei tarvinnut keskittyä ko. tylsään velvollisuuteen. Oikein piiskasin matot ja luuttusin lattiatkin, jokin käsittämätön tarmonpuuska pääsi yllättämään. Tosin eilen sitten nukuin melkein puoleenpäivään, joten siihen valui sekin hyöty.
Nyt tämä vapaa ei tunnu enää yhtään pitkältä. Kun tarkemmin mietin, niin tuskin enää muistan, mihin sain eilisen kulumaan. Ai niin, lauloin Singstarilla monta Abban biisiä ja yhtä Didon kappaletta. White Flag oli rytmisesti vaikea ja Singstar kannusti minua monta kertaa peräjälkeen toteamuksilla: "Awful" ja "Bad" Näin pedagogina tällainen palautejärjestelmä tuntui aika lannistavalta! Onneksi sitä ennen olin laulanut jo monta kertaa Abbaa ja siinä onnistuin paljon paremmin. Parhaiten taisi mennä - yllätys, yllätys - Waterloo-niminen euroviisurenkutus. Olisikin ihme, jos se ei olisi iskostunut päähän vuosikymmenien saatossa...
Oman äänen kuuleminen mikrofonin kautta on aina yhtä hämmentävä kokemus. Toivottavasti se ei ollut yhtä hämmentävä myös seinänaapureille. Ei sieltä kyllä kantautunut mitään tuskastuneita huutoja tai kolkutuksia harjanvarrella. Ehkä naapurit löysivät korvatulpat nopeasti tai saivat juuri loistavan idean lähteä ulkoilemaan raikkaaseen talvisäähän.
Ai niin n:o 2, sitten kulutin aikaa kauppakeskuksessa, johon riensin korjauttamaan huomista juhlapukuani. Onneksi kolmannen kerroksen ompelija suostui hommaan vielä viime töikseen, vaikka kiireinen olikin. Nyt puvun olkaimet eivät enää valu, niin kuin viime juhlissa. Mikään ei ole kiusallisempaa kuin valuvat olkaimet - se on todella ärsyttävää ja saattaa pilata parhaimmankin juhlamielen. Sen sijaan, että keskustelisi henkevästi pöytäseuralaisten kanssa, miettiikin koko ajan, että taas nuo typerät puvunkannattimet valahtavat kerta toisensa jälkeen. Nytpä eivät putoa. 25 euroa ja papukaijamerkki hyvin suoritetusta työstä! Puheosuus ei sujunut ihan niin helposti; minulla oli lieviä vaikeuksia saada selvää ompelijattaren suomenkielestä. Jostain muistan oppineeni, että (tod.näk.) vietnamilaissyntyisten on lähestulkoon mahdotonta oppia suomen kielen vokaaleja ja siltä se kyllä kuulostikin. Sanojen taivuttaminen ja lauseiden sanajärjestyskin oli hieman omintakeista, mutta ei se korjausompelua haitannut ja sehän tässä oli pääasia. Suosittelen palvelua!
Lenkki luonnollisesti kutsui ennen lauantaisaunaa. Heijastinliivit päälle ja menoksi! Välikerros oli tarpeen, sillä sää oli yllättäen alkanut kääntyä kiperämmän pakkasen puolelle. Tähdet loistivat taivaalla ja maan yllä leijui alkumatkasta ohut sumukerros. Vastaan hölkkäsi juoksija, jolla ei ollut mukanaan sen kummenpaa heijastusvarustusta, mutta sen sijaan tummat juoksuvetimet. Autoilijotten on lähestulkoon mahdotonta erottaa sellaisia muusta pimeydestä. Olen heijastimien vankkumaton kannattaja.
Sää ei ollut paras mahdollinen juoksemisen kannalta. Ilma hyökkäsi vastaan raa'an kylmänä ja kosteana. Juoksualusta sen sijaan toimi hyvin - pitävää pakkaslunta tien päällä. Kyllä juokseminen tuntui taas hyvältä ja löylyt tietysti autuaallisilta treenin päätteeksi.
Facebookin parissa tuli vietettyä satunnaisesti aikaa. Huomasin ilokseni, että ex-kaverini oli palannut takaisin, ilmeisesti vain ollut tauolla. Toinen kaveri taas kyseenalaisti koko instituution olemassaolon. Onhan se kuitenkin hienoa, että fb toimii tällekin käyttäjälle foorumina, johon voi purkaa mielipiteitään ko. viestintävälineen ominaisuuksista. Eikä mitään sisäistä ristiriitaa ole havaittavissa! :D
Tämä talvi alkaa huolettaa toden teolla. Vilkaisin sääennustuksia ja aina vaan näyttäisi pakastavan seuraavankin kymmenen vuorokauden aikana. Onko tämä nyt laitaa? Jos tietäisin, että nämä lumet eivät tästä sula ennen vappua, niin hankkisin heti ensi viikolla itselleni potkukelkan työmatkoja varten. Sillä olisi mukava taittaa matkaa aamuin illoin eikä liukas keli haittaisi ollenkaan - päinvastoin! Saakohan niitä nykyään säädettävinä malleina, siis siten, että voisi laskea tai nostaa käsituen korkeutta vähän niin kuin fillarin tankoa? Kelkkaan liittyvät käsitteetkin ovat kadonneet käytön puutteessa, mutta jalakset kai vielä ovat jalaksia niin kuin ennen vanhaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan hommata kelkkaa itse, jos julkistan tässä blogissa ensimmäisen toiveeni joulupukille: yksi kpl potkukelkkoja. Värillä ei ole väliä, kunhan se on sininen, punainen tai vihreä. Tai sinivalkoinen Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta se onkin sitten huomisen juttu.
Nyt tämä vapaa ei tunnu enää yhtään pitkältä. Kun tarkemmin mietin, niin tuskin enää muistan, mihin sain eilisen kulumaan. Ai niin, lauloin Singstarilla monta Abban biisiä ja yhtä Didon kappaletta. White Flag oli rytmisesti vaikea ja Singstar kannusti minua monta kertaa peräjälkeen toteamuksilla: "Awful" ja "Bad" Näin pedagogina tällainen palautejärjestelmä tuntui aika lannistavalta! Onneksi sitä ennen olin laulanut jo monta kertaa Abbaa ja siinä onnistuin paljon paremmin. Parhaiten taisi mennä - yllätys, yllätys - Waterloo-niminen euroviisurenkutus. Olisikin ihme, jos se ei olisi iskostunut päähän vuosikymmenien saatossa...
Oman äänen kuuleminen mikrofonin kautta on aina yhtä hämmentävä kokemus. Toivottavasti se ei ollut yhtä hämmentävä myös seinänaapureille. Ei sieltä kyllä kantautunut mitään tuskastuneita huutoja tai kolkutuksia harjanvarrella. Ehkä naapurit löysivät korvatulpat nopeasti tai saivat juuri loistavan idean lähteä ulkoilemaan raikkaaseen talvisäähän.
Ai niin n:o 2, sitten kulutin aikaa kauppakeskuksessa, johon riensin korjauttamaan huomista juhlapukuani. Onneksi kolmannen kerroksen ompelija suostui hommaan vielä viime töikseen, vaikka kiireinen olikin. Nyt puvun olkaimet eivät enää valu, niin kuin viime juhlissa. Mikään ei ole kiusallisempaa kuin valuvat olkaimet - se on todella ärsyttävää ja saattaa pilata parhaimmankin juhlamielen. Sen sijaan, että keskustelisi henkevästi pöytäseuralaisten kanssa, miettiikin koko ajan, että taas nuo typerät puvunkannattimet valahtavat kerta toisensa jälkeen. Nytpä eivät putoa. 25 euroa ja papukaijamerkki hyvin suoritetusta työstä! Puheosuus ei sujunut ihan niin helposti; minulla oli lieviä vaikeuksia saada selvää ompelijattaren suomenkielestä. Jostain muistan oppineeni, että (tod.näk.) vietnamilaissyntyisten on lähestulkoon mahdotonta oppia suomen kielen vokaaleja ja siltä se kyllä kuulostikin. Sanojen taivuttaminen ja lauseiden sanajärjestyskin oli hieman omintakeista, mutta ei se korjausompelua haitannut ja sehän tässä oli pääasia. Suosittelen palvelua!
Lenkki luonnollisesti kutsui ennen lauantaisaunaa. Heijastinliivit päälle ja menoksi! Välikerros oli tarpeen, sillä sää oli yllättäen alkanut kääntyä kiperämmän pakkasen puolelle. Tähdet loistivat taivaalla ja maan yllä leijui alkumatkasta ohut sumukerros. Vastaan hölkkäsi juoksija, jolla ei ollut mukanaan sen kummenpaa heijastusvarustusta, mutta sen sijaan tummat juoksuvetimet. Autoilijotten on lähestulkoon mahdotonta erottaa sellaisia muusta pimeydestä. Olen heijastimien vankkumaton kannattaja.
Sää ei ollut paras mahdollinen juoksemisen kannalta. Ilma hyökkäsi vastaan raa'an kylmänä ja kosteana. Juoksualusta sen sijaan toimi hyvin - pitävää pakkaslunta tien päällä. Kyllä juokseminen tuntui taas hyvältä ja löylyt tietysti autuaallisilta treenin päätteeksi.
Facebookin parissa tuli vietettyä satunnaisesti aikaa. Huomasin ilokseni, että ex-kaverini oli palannut takaisin, ilmeisesti vain ollut tauolla. Toinen kaveri taas kyseenalaisti koko instituution olemassaolon. Onhan se kuitenkin hienoa, että fb toimii tällekin käyttäjälle foorumina, johon voi purkaa mielipiteitään ko. viestintävälineen ominaisuuksista. Eikä mitään sisäistä ristiriitaa ole havaittavissa! :D
Tämä talvi alkaa huolettaa toden teolla. Vilkaisin sääennustuksia ja aina vaan näyttäisi pakastavan seuraavankin kymmenen vuorokauden aikana. Onko tämä nyt laitaa? Jos tietäisin, että nämä lumet eivät tästä sula ennen vappua, niin hankkisin heti ensi viikolla itselleni potkukelkan työmatkoja varten. Sillä olisi mukava taittaa matkaa aamuin illoin eikä liukas keli haittaisi ollenkaan - päinvastoin! Saakohan niitä nykyään säädettävinä malleina, siis siten, että voisi laskea tai nostaa käsituen korkeutta vähän niin kuin fillarin tankoa? Kelkkaan liittyvät käsitteetkin ovat kadonneet käytön puutteessa, mutta jalakset kai vielä ovat jalaksia niin kuin ennen vanhaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan hommata kelkkaa itse, jos julkistan tässä blogissa ensimmäisen toiveeni joulupukille: yksi kpl potkukelkkoja. Värillä ei ole väliä, kunhan se on sininen, punainen tai vihreä. Tai sinivalkoinen Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta se onkin sitten huomisen juttu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)