Välipäiväkirjoituksia

On aivan välipäiväfiilis. Olen seurannut sivusta A.Kurosawan Seitsemää samuraita jo kohta kolmatta tuntia ja olen täysin kyllästynyt jo pelkkään leffan kuulokuvaan. Se muistuttaa parhaimmillaan Tarzan-elokuvia ja inkkari-länkkäri-kopotikop-leffoja ja pahimmillaan suomalaisia 50-luvun mustavalkoisia rainoja, joissa tukkilaisäijät nauraa remauttelevat tämän tästä. Japani muuten kuulostaa yllättävän paljon samantyyppiseltä kieleltä kuin suomi, ainakin epämääräisesti karjuttuna. Juuri tuota älytöntä karjumista en jaksa käsittää ensinkään. Tämäkö se sitten on elokuvien aatelia? Joku on varmasti erehtynyt pahemman kerran, jollei muut niin allekirjoittanut...

Olen ehtinyt paistaa elokuvan kuluessa pellillisen joulutorttuja, värkätä yhden taatelikakun ja nauttia mukillisen höyryävää glögiä piparkakkujen ja parin joulutortun kera. Ja siis kuunnellut japanin kielen karjumiskurssia, vastoin omaa tahtoani. Mutta joulutortuista jouluun, joka meni tänä(kin) vuonna ohitse todella nopeasti. Jos suoraan puhutaan, niin tuskin ehdin mukaan ollenkaan. Joulun edellä olin uskomattoman uupunut kaikista arjen velvollisuuksista, joista suurin osa liittyi ansiotyöhön. Niin makaa, kuin petaa, voisi joku tähänkin todeta, minä etunenässä.

Tämä havainto ei silti laskenut stressipisteitä, joita kertyi niin paljon, että mm. joulukortit jäi lähettämättä, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kalkkiviivoilla eli viimeisenä postituspäivänä kello viiden hujakoilla en jaksanut enää edes yrittää, vaikka podinkin kammottavan huonoa omatuntoa joulutervehdysten sikseen jättämisestä. Vieläkin on vähän hölmö olo, kun saa ystäviltä kortteja, mutta itse on lähettänyt vain lämpimiä ajatuksia ja lupauksen, että ensi vuonna nämä hommat hoidetaan ajoissa kuntoon. Joku, jos siis joku tätä joskus lukee, miettii varmaan, miten joulukorttien lähettäminen voisi olla millään tavoin merkityksellinen seikka kenenkään elämässä. Minulle se kuitenkin on yksi joulun kriteereistä ja traditioista.

Stressipisteiden keruussa suurin paine liittyi alaisten juhliin ja niiden sisällöntuotantoon. Kolme ohjelmanumeroa = perfektionistin painajainen? Alaiset hoitivat homman kotiin enkä itsekään tyrinyt suuremmin. Miksei voi koko ajan luottaa siihen, että asiat kyllä lutviutuvat aina parhain päin? Itse h-hetkellä kaikki on lisäksi todella kivaa ja mukavaa ja jännittävää, mutta ei sitä valmisteluvaiheessa ota uskoakseen.

Oman joulun valmistelut jäivät puolitiehen. Ei - nyt kyllä puhun soopaa, eivät ne koskaan edes alkaneet, ellei mukaan lasketa muutamien amaryllisten ja hyasinttien hankkimista ja parin joulukynttelikön asettelua ympäri huoneistoa. Ei kuusta, ei joulukoristeita, ei jouluverhoja, ei joulusiivousta, ei pipareiden paistamista, ei joulumusiikin kuuntelemista ja enkelikellon virittämistä kilistyskuntoon tai kynttilöiden liekkiin tuijottamista kaikessa rauhassa. Eikä siis niitä joulukorttien kirjoittamisia, mutta kylläkin perinteistä viime tinkaan lahjojen pakkaamista, kuten minulla on tapana. Sitten vaan aatonaattona kamat kasaan ja nokka kohti Lounais-Suomea, tarkemmin sanottuna kohti esihistoriallista Euraa. Tai eihän se enää mikään esihistoriallinen ole, vaan vankasti 2010-lukuinen maalaispitäjä, joka taannoin halusi muuttua jopa kaupungiksi. Onneksi siitä ei tullut edes neljän kunnan yhteenliittymää, pompöösiä Suur-Euraa, mutta siitä ei sen enempää.

Historia tai ainakin nostalgiset mietteet nousivat esiin vanhoilla kotikonnuilla kulkiessani. Vein joulupäivänä kynttilöitä läheisten sukulaisten haudoille ja pohdiskelin sukujuurien ja eri sukupolvien merkitystä lyhtyjen loisteen pilkottaessa nietosten keskeltä. Siinä todella tunsi olevansa yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Lähimpien ikääntyminen vaikuttaa käsitykseen omankin elämän rajallisuudesta. Onpa tässä tätä matkaa jo ehtinyt taittua, mutta olenko mitään oppinut - siinäpä kysymys?

Se on ainakin varmaa, että joulun kaupallisuus alkaa tuntua yhä vieraammalta joka vuosi. Ensi joulun haluaisin viettää jossain mökissä lumisten kuusten kätkössä, muutamista jouluherkuista nauttien, joulukuusen kynttilöitä katsellen ja havujen tuoksua tuntien, rauhassa ja hiljaisuudessa. Onko se mahdollista vai pelkkää romantisoitua unelmaa?


Välipäivät palauttavat todellisuuteen. Jos syö ylettömästi vaikkapa suklaata, niin ennen pitkää tulee todella huono olo. Jos nukkuu pitkään aamuisin, päivät kuluvat nopeasti eikä saa juuri mitään aikaiseksi. Jos jumittuu sosiaalisen median ääreen, menettää paljon live-elämästä. "Nothing comes from doing nothing.", todetaan viisaasti eräässä postikortissani. Siis huomenna herään aikaisin, lähden potkimaan kelkalla heti aamutuimaan ja viimeistään iltapäivällä kaivan sukset esiin ja eikun ladulle vaan reipastumaan! Tai sitten elän edelleenkin vain hetken kerrallaan ja nautin lomasta ja kiireettömyydestä - se taitaa kuulostaa parhaalta suunnitelmalta ja sitä paitsi mukavimmalta toteuttaa.