Jaahas ja no niin. Noin vuosi on kulunut viimeisestä blogikirjoituksestani. Ehkä se kertoo jostakin. Nyt on sitten isäkin "vaihtanut hiippakuntaa", niin kuin hänellä oli tapana asia ilmaista. 24.1.2013 tapahtui se, mitä isä ei toivonut meidän jälkeenjäävien surevan, sillä silloin hän olisi vapaa. Vapaa kivuista, näin hän oli sanonut loppiaisena, 88. syntymäpäivänään veljelleen. Kai se on uskottava. Onneksi saimme viettää joulun yhdessä ja onneksi ehdimme paikalle Poriin myöhään torstai-iltana, niin että sain olla vieressä, kun lähtö koitti. On jotenkin ihan kummallista ja käsittämätöntä olla läsnä, kun ihminen siirtyy toiseen ulottuvuuteen. Olen kiitollinen, että sain olla siinä, vaikka se ylittääkin ymmärrykseni.

Hautajaiset olivat 2.3.13. Kun oli äidin siunaus ja muistotilaisuus, taivaalta iski salamoita ja hirveä kaatosade ja ukkosmyrsky. Se oli kesällä, heinäkuun 8.2011. Nyt kun oli isän vuoro, niin alkoi hurja lumimyrsky. Se varmaan sopikin isälle, sillä hän oli hiihtomiehiä. Tunteet nousevat pintaan ja itkettää. Isä oli rakas niin kuin äitikin. Ihmiset kai surevat eri tavoin ja tämä on nyt sitten minun tapani.

Onneksi burn-out on ohi, Aslak on auttanut siihen vaivaan täsmälääkkeen tavoin. Sieltä sain monta uutta ystävää: Tuovin, Ailan, Tarjan, Piritan, Teijan, Annen, Marjaanan ja Tertun. Eka jakso oltiin Malminkartanossa ja kolme viimeistä Siuntiossa. Aika ikimuistoista kyllä, ja olo koheni suunnattomasti. Kuntoutus tuli ns. kreivin aikaan.

*************************************************************************************

Tämä talvi ei tunnu loppuvan ikinä. Pihalla kohoavat vieläkin hanget, korkeat nietokset. Yleensä tähän aikaan kottaraiset jo tepastelevat pihanurmikolla, mutta nyt nurmet ovat vielä hankien alla ja ollaan sentään jo pitkällä huhtikuussa. Ei vetele tällainen, sanon vain. Kuljemme varmaan kohti uutta jääkautta. Olen täysin kyllästynyt kiinnittämään auton lämmitysjohtoa arkiaamuja varten.

Sitten minun vielä piti mennä kaatumaan pari viikkoa sitten hiihtoreissun yhteydessä, vieläpä ihan mitättömän loivassa mäessä vasemmalle kääntyessäni. Eihän siinä sitten muuta, kuin vasemmalla kädellä vastaan ja peukaloon sattui ihan järkyttävän paljon. Peukku hankeen ja kylmään, mutta paljonko se muka auttoi? Ei paljon (...skaakaan..., ei kun) mitään. Ei murtumaa, mutta taitaa viedä sen normaalin puoli vuotta, ennen kuin on ennallaan. Siis JOS on. Ja sitten tuo ärsyttävä piriformis tai mikälie. Tässä on ihan puolikuntoinen ja vaan vetää buranaa, kun toinen lääke alkoi käydä liian tainnuttavaksi. Tätäkö tämä sitten on tästä eteenpäin? Ei hyvät ihmiset sentään.

No voi hitto sentään, tämä oranssi tausta on kuin karkkipussi tai vappukarnevaali. Voiko tällaista pitääkään? Ehkä ainakin yhden päivän.

Tätä blogia on muuten ihan turha kenenkään nykyisellään lukea, koska tämä on todellinen antiblogi. Ei mitään kirjoituksia - ei mitään luettavaa!

Olen ollut burn-out. Sen tiedostamiseen menikin vain noin kolme vuotta. Ne samat kolme vuotta ovat kuluneet kuin sumussa, mutta eteenpäin on silti menty päivä kerrallaan - uskon, luottamuksen ja optimismin varassa. Ne ovat ihan käypiä elämän navigaattoreita jopa silloin, kun on vähän eksynyt. Suosittelen. Ehkä joukkoon voisi lisätä vielä lähimmäisenrakkauden, näin pääasiäisen kunniaksi.

Nyt suosittelen itselleni unta. On varhainen pääsiäissunnuntai A.D. 2012.


P.S. Eilen luin lehdestä, että terminen kevät on peruuntunut. Aamulla avasin oven ja kuulin ensimmäiseksi peipposen liverryksen. Kylmä, aurinkoinen pakkasilma tuntui kirpeältä kasvoja vasten. Toivottavasti peippo ei peruuta laulujaan tältä keväältä.

Loma loppui...

Loma siis on jo taakse jäänyttä aikaa, mutta viimeksi esittämäni toive on täyttynyt: nyt maassa on valkoinen lumikerros ja pakkastakin on ehtinyt karttua jo reilusti - elohopea (no mitään elohopeaa ole vaan jotain punaista mönjää) käväisi sunnuntaiaamuna jopa 16 pakkasasteessa. Aurinkokin on pilkahdellut talvisen turkoosilta taivaalta, joten mikäs tässä on ollut uutta vuotta aloitellessa.

Tai no, onhan tässä ollut. Yhdellä läheisellä ihmisellä on nyt sitten kai syöpä levinnyt koko luustoon, joten tulevaisuus ei näytä kovin hyvältä. Ei ole reilua.

Sen rinnalla arkiset valituksenaiheeni ovat todella mitättömiä, mutta voin kertoa, että varsinkin tänään on ottanut päähän kaikki tollot. Ne tollot ovat olleet erityisesti miehiä. On miehiä, jotka ovat laiskoja eivätkä viitsi tyhjentää postilaatikkoja. On miehiä, jotka ovat sokeita, eivätkä huomaa, että lumi pitäisi kolata pois parkkipaikoilta tai rappusilta. On miehiä, jotka ovat täysin välinpitämättömiä loukaten toisia epäkohteliaalla käytöksellään eivätkä tajua pyytää anteeksi, vaikka siitä on heille vihjattu jo erinäisiä kertoja. Saisivat suksia suolle sellaiset hyypiöt. On miehiä, jotka tekevät täysin käsittämättömän omituisia juttuja; esim. kuvittelevat että vesihanat sulkeutuvat itsestään ja valot sammuvat itsekseen - tai sitten varmaan odottavat, että sähkökatkoksia sattuu yhtenään ja sen vuoksi hanat lakkaavat valumasta ja lampuista katkeaa virta. Outoa sakkia kaikki tyynni.

Tänään tunsin suurta tyydytystä, kun kävin pelaamassa tennistä ja hävisin vain pisteellä pikkupelin yhtä tuntematonta uutta pelikaveria - miestä - vastaan. Tämä mies pelaa kuulemma ainakin kaksi tai jopa viisi kertaa viikossa valmentajan johdolla. That's the way the cookie crumbles, Jim Carreyn esittämän hahmon sanoin.

Loman loppuminen ja aikatauluihin sopeutuminen ottaa jonkin verran päähän. Oma laiskuus ottaa päähän melkein yhtä paljon kuin tollot miehet, eli aika paljon. Paras kai lähteä nukkumaan pois harmitukset ja odottaa parempaa uudelta päivältä.

Sunnuntai 1.1.2012

Uuden vuoden ensimmäinen päivä. Kaamea päänsärky. Valvominen ei taida olla enää ihan minun juttuni, ainakaan se seuraava päivä valvomisesta.

Uusi vuosi on alkanut kauniina, pakkastakin oli lähemmäs 10 astetta. Pitkästä aikaa aurinko paistoi kirkkaana, mutta olen katsellut sitä lähinnä ikkunan läpi. Loma on ollut nyt lähinnä lepäilyä, kirjan lukemista ("Hytti n:o 6") ja telkkarin katselua. Töllön ääressä oleilu on älyttömän passivoivaa. Onneksi en harrasta sitä paljoakaan.

Nyt taitaisi olla viisainta siirtyä Höyhensaarille. Kerrankin ajoissa nukkumaan - mitä luksusta!

Vuoden viimeinen viikko

Nyt voisi jo kyllä todeta, että viimeistä viedään. Viimeistä viikkoa siis tätä nykyistä vuotta, joka on kohta jo historiaa. Uuden uutukainen vuosi 2012 on pian nupullaan, mutta saapa sitten nähdä, onko se lopun alkua, kuten mayakansa on ennustanut. Suoraan sanoen en usko maailmanloppuun ihan vielä tai ainakin yhtä vähän kuin joulupukkiin. Joulupukin olemassaoloa en tosin kyseenalaistanut 60-luvulla, mutta ne ovatkin aikoja, joita harvemmin enää muistelen ja sitä paitsi sen jälkeen on moni muukin asia muuttunut.

BTW, tonttuja sen sijaan näkee tämän tästä vähän joka puolella. Nykyään ne eivät pukeudu enää punaisiin nuttuihin vaan käyttävät ihan tavallisia vaatteita, mitä nyt marketeista, tavarataloista ja erikoisliikkeistä löytävätkään. Aika moni tonttu ajaa sitä paitsi nykyisin myös autolla - ja mitä uudempi ja parempi kulkuneuvo on, sitä selvemmin tontuille tyypilliset ominaisuudet nousevat esiin.

Tänään tekemäni tutkimusmatkan perusteella voin myös sanoa, että kaupat ovat muuttuneet koko lailla sitten kuusikymmenluvun. Vierailin aamupäivällä jumboluokan kauppapaikassa, jossa voi vilauttaa vihreää kanta-asiakaskorttia. Ajauduin urheiluosastolle tutkimaan ratsastustamineita, ja niitähän siellä riitti. Ei taida löytyä sellaista lajia, jonka harrastamiseen siitä puodista ei löytyisi välinettä tai vaatetta. Tai no keilapalloja ei ehkä ollut myynnissä eikä nojapuita telinevoimistelun harrastamiseen, mutta periaatteessa ainakin jonkinlaista vaatetta kaikkeen, siis ihan kaikkeen urheiluun. Järkyttävää, mutta samalla tietenkin kätevää urheilijoiden ja kuntoilijoiden kannalta.

Kulkee sitten millä osastolla tahansa, niin tavaraa on tarjolla valtavat määrät. Ahdistun säännöllisesti kauppojen käytävillä vaeltaessani, kun pohdin, mihin nämä kaikki tavarat joskus päätyvät, jos ja kun ne eivät mene kaupaksi. (No OK, ruokaosastot eivät ahdista yhtä paljon.) Kun näitä hypermarketteja on lisäksi tupla- tai triplamäärin ja vieressä lukuisia pienempiä putiikkeja saman katon alla, niin ne muodostavat yhdessä käsittämättömän yltäkylläisyyden, jonka keskellä ihmiset elävät. Ristiriitaista on se, että siltikin joskus on vaikea löytää  etsimäänsä tämän kaiken runsauden keskeltä.

Sinänsä tietysti kaupankäynti on muuttumaton ilmiö historian kuluessa - nykyajan ihmiset kokoontuvat myymään ja ostamaan kauppakeskuksiin samalla tavoin kuin edeltäjänsä markkinoille ja toreille ennen vanhaan. Puitteet ja sisällöt vain muuttuvat.

Kokemastani ajoittaisesta ahdistuksesta huolimatta hairahdun säännöllisin väliajoin kuljeskelemaan ja tuhlaamaan aikaani + energiaani näissä kauppagallerioissa. Kaupoissa tulee kierreltyä katselemassa, sattuisiko törmäämään johonkin mielenkiintoiseen kohteeseen ko. liikkeiden valikoimissa. Siinä on jotain samaa kuin taidenäyttelyissä käymisessä. Niissäkin ensin tutkii maalauksia tai veistoksia hyvin yksityiskohtaisesti ja tarkkaavaisesti, arvioi teosten ominaisuuksia ja sitä, mitä taiteilija on halunnut työllään välittää - sitten jossain vaiheessa alkaa kyllästyä (jos näyttelysaleja on paljon ja teoksia lukemattomia), ja vain enää muutamat taulut tai patsaat saavat erityishuomion osakseen. Lopuksi kummassakin tapauksessa - sekä kauppakeskuksissa että näyttelyissä/museoissa aikansa kuljettuaan selkää ja jalkoja alkaa pakottaa ja sitä toivoo vain pääsevänsä nopeasti takaisin kotiin (tai majapaikkaan) lepäämään.

Tavarapaljouden keskellä tulee mieleen, että oikeasti ihminen tarvitsee vain aika vähän; asuinpaikan varusteineen, ruokaa, vaatetta, toimeentulon, joitain mukavuuksia (mm. tietokone, piano, TV, radio, kodinkoneet, sauna) ja hieman lisämukavuuksia (fillari tai auto, joka toimii tai jonka akku ei ainakaan ole lopussa) ja sitten tietysti kynän, paperia, kirjoja sekä lämpöä, ystävyyttä ja rakkautta.

Hups, meinasipa ihan unohtua - myös sähköä - se on tullut tässä viime päivinä todettua monin paikoin Suomessa ainakin alkuviikon myrskytuulien jälkeen.

On todella vaikea kuvitella, millaista elämä olisikaan ilman sähkövirtaa - niin moneen asiaan se vaikuttaa ja niin haavoittuvaisia olemme ilman sitä. Etenkin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla elämä olisi todella ankeaa ilman sähköä, erityisesti näin vuoden loppupuolella, lumettoman pimeyden keskellä.


Vuoden viimeistä viikkoa kun eletään, niin samalla vähitellen lyhenee myös pimeys ja valoton aika. Olemme taas kulkemassa kohti pidempiä päiviä ja runsaampaa valoa. Loputtomalta tuntuneiden sadekelien jälkeen muutama kirkkaan aurinkoinen päivä on tuonut uutta toivoa ja valoa elämään. Sitä tuokoon kohta alkava uusi vuosi lisää tullessaan.


P.S. Toivelistallani on myös lunta - paljon valkeita lumihiutaleita, jotka kimaltelevat auringonpaisteessa, toivottavasti myös täällä Etelä-Suomessa!

Katoaako vai ei?

Tämä on nyt juuri sitä aikaa, kun kaikki alkaa kadota.

Valo katoaa. Jo kuudelta alkaa olla ihan pimeätä. Viimeksi keskiviikkona ratsut piti harjailla tallissa fikkarinvalossa, kun sähköt katosivat. Pollet eivät olleet moksiskaan, mutta ihmiset olivat ihmeissään. No ei, eihän se valo mihinkään kadonnutkaan. Se vain muutti muotoaan taivaalla leimuaviksi salamoiksi. Jos kerran Pohjolassa aurinko painuu loppuvuodesta matalammalle, niin olisi hyvä saada lisää salamoita ilta-ajaksi, samoin enemmän kuutamoita öitä valaisemaan.

Vihreys katoaa luonnosta. Enää kuuset, männyt, katajat, syysvilja ja satunnaiset rikkaruohot edustavat vihreää väriä syksyn viimeisinä päivinä. Kohta hallitseva väri on ruskea ja keltainen sekä mudanharmaa ja asfaltinmusta, lähestyvästä valkoisesta puhumattakaan. Siis kaikki muuttuu ihan mustavalkoiseksi?

Muuttolinnut katoavat suomalaisesta maisemasta. Viime viikonloppuna ainakin noin 53 joutsenta oli aloittanut joukkopaon kohti etelää. Tosin ne tekivät välilaskun keskisuomalaiselle pellolle, mutta siitä sitten jatkavat takuuvarmasti aluksi kohti Tanskaa ja varmaan ainakin Belgiaan asti. (Ihan selvä on, että Tanskassa niitä on nähty ennenkin uiskentelevan, koska H.C. Andersen on kirjoittanut niistä aika tunnetun sadun. Siinä joutsenenpoikanen oli jäätymässä lampeen vai olisiko ollut Juutinrauma tai vastaava.) Jotkut uskalikkolinnut saattavat tietysti jäädä Suomeen kokeilemaan onneaan ja sopeutumiskykyään, mutta nyt puhutaankin keskiarvoista.

Lehdet katoavat puista ja pensaista, paitsi itsepäisistä tammista, jotka pitävät kiinni verhoilustaan viimeiseen asti. Pudottavat ne vasta juuri ennen uusien puhkeamista, sitten keväällä. Tunnen sympatiaa näitä jääräpäitä kohtaan - jos olisin puu, olisin takuulla tammi.

Hyvien tapojen ja muiden ihmisten kunnioitus alkaa myös kadota. Ainakin se alkaa rapautua pahasti. Epäitsekkyys katoaa hiljalleen, samoin vastuuntunto. Näin sen olen kokenut, molempien laitojen edustajana.

Nuoruus katoaa. Itse asiassa se jäi taakse jo jokin aika sitten, mutta mitäs sitä haikailemaan, koska se on jo koettu. Ykköseltä tulee parhaillaan elokuva, jossa äiti ja tytär vaihtavat kroppaansa, mutta ilmeisesti ei mieltään tai ikäänsä. Pari iltaa voisi olla hauskaa, mutta olisihan tuo muutoin todella rasittavaa palata vuosikymmenten takaiseen elämänvaiheeseen. En kyllä tekisi sellaisia vaihtokauppoja, vaikka hyvään hintaan tarjottaisiin. Vai olisiko ihminen sittenkin ostettavissa? Kosmetiikka- ja muotiteollisuus uskottelevat jossain määrin toista.

Huolestuttavaa on se, kun voimat alkavat kadota. Parina iltana on tuntunut siltä, että tätäkö se on - illalla on väsynyt, kun käy nukkumaan ja aamulla on melkein yhtä väsynyt, kun pitäisi herätä. Burn-outin esiaste? Syksyn alakuloa? Valon katoamisen seurausta? Keski-iän kriisi - nyt?

Myös lämpö on katoamassa, varsinkin ulkoa. Tänä iltana ilman lämpötila on enää kolme astetta. Tahtoo takan!

Vaikka tavanomainen optimismi olisikin välillä hieman hakusessa, niin onneksi toivoa on vielä jäljellä. Ja jos ilo alkaa kadota näköpiiristä, niin ehkä sitten pitää vaan alkaa katsoa vähän tarkemmin ympärilleen?

Oikeastaan minulla taitaisi olla asiaa silmälääkäriin.

Ankkapurhan alajuoksulta