Viimeinen perjantai lokakuussa A.D.2010

Tuikut on sytytetty ikkunalaudalle, on perjantai-ilta. Olen tässä jo pari kertaa ihmetellyt sitä, että kello on vasta puoli kahdeksan tai enintään kahdeksan. Hämmentävän mukavaa olla koko ilta kotona eikä liehumassa ympäriinsä harrastuksissa, niin mukavaa kuin niihin onkin osallistua. Olenkin tuumannut, että kerran kuussa pitäisi olla harrastamaton viikko. Silloin voisi vaikka lukea kirjaa tai loikoa sohvassa ja tuijottaa telkkaria tai elellä muuten vain mukavasti.

Harrastuksiin liityy aina aikatauluelämä ja se on minulle vaikeata. Oma laiskuus ja mukavuudenhalu tuottavat sellaisen määrän muutosvastarintaa, että lähdöt ovat tuskaa. Niihin sisältyy kriisi toisensa perään: aamuisin heräämiskriisi, pukeutumiskriisi, "kohta-olen-taas-myöhässä-vaikken-haluaisi" - tai "en halua elää tällaista stressielämää" -kriisi, matkalle lähtiessä pakkaamiskriisi, myöhään illalla valvomiskriisi etc. ect. Ihan älytöntä. Onko kenenkään muun elämä näin organisoitumatonta? Haaveilen toisenlaisesta elämästä, jossa toimin viisaasti, kypsästi, rauhallisesti, harkiten ja kiireettömästi. Voisivatko ne haaveet toteutua?


Ehkä tarvitsisin avuksi jonkin elämäntapa-personal trainerin?

Kaikesta huolimatta olen onnellinen ja se riittää kuitenkin aika pitkälle. Silloin kun ilo alkaa kadota elämästä, on pysähdyttävä ja tarkistettava suuntaa sisäisestä kompassista. Onneksi korjausliikkeet ovat toistaiseksi toimineet.


Huomenna alkaa talviaikaan orientoituminen. Sekään ei tahdo onnistua ilman vastustusta, fyysistä ja henkistä. Kohta on oikeasti alettava varta vasten etsiä valoisia puolia asioista, kun valo viipyy horisontin yllä yhä lyhenevän ajan. Toisaalta juuri se hetki on kaunis, kun aurinko painuu mailleen, kuunsirppi loistaa matalalla etelätaivaalla ja puunlatvukset erottuvat tummina sinertävää iltataivasta vasten. Siihen vielä päälle lumikerros, niin talvi alkaakin yllättäen tuntua mukavalta vaihtoehdolta syksyn päätyttyä.

Perjantai-iltaan takaisin, tänään tulee viimeinen jakso suosikki-TV-sarjastani. Harmi, toivottavasti keksivät siihen vielä lisäosia. Nyt siis adios ja passiivisen töllötyksen pariin!

Tiistaina lannistunutta oloa ja palautumista

Onpa tässäkin ollut tiistai. Duunissa sujui vaihtelevasti, paitsi elektroniset laitteet (tietokoneet) otti päähän ja kovasti. En ymmärrä, miksi Spottari alkaa ryppyillä juuri silloin kun sitä tarvitsisi. Tai eihän se siitä ohjelmasta ole kiinni, vaan työnantajan estopolitikasta. Kiinnostavien ohjelmien asentaminen on kiellettyä meiltä tavallisilta työn orjilta. On se niin väärin!

Päätin lähteä suoraan töistä (no joo, kello kuuden jälkeen, kun it-harmistumissessio oli päättynyt) Temppeliaukion kirkkoon konserttiin. Siellä esiintyisivät Kaartin soittokunta ja Erk T. Tawastjierna. Hurautin Töölöön ja sitten alkoi parkkipaikan metsästys. Tulos oli laiha - yhden yhtä parkkipaikkaa ei näkynyt missään ja ajelin ympyrää sentään parikymmentä minuuttia. Onkos se laitaa? Melkein Töölön kirjaston luona näkyi kotiin päin suunnatessa yksi paikka, mutta ei maksanut enää vaivaa lähteä laahustamaan sieltä konserttipaikalle. Männyt mikä männyt.

Mukavaa oli tietysti ajella vanhojen kotikontujen nurkilla - oi ihana Döbelninkatu! Topeliuksenkadulla kirjaston lähellä annoin tietä suojatietä ylittävälle iäkkäälle pariskunnalle. Vanha herra kohotti hattuaan kiitokseksi. Olipa hieno kiitos - mahtaako nuorempi polvi enää tuntea moisia herrasmiesmäisiä käytöstapoja?

Vaikka en löytänyt parkkipaikkaa enkä niin ollen päässyt konserttiin, olin silti ihmeteltävän tyyni mieleltäni. Ei ole oikeastaan lainkaan hassumpaa lähteä ajelemaan ihan turhaan Helsinkiin. Saipa olla ihan yksin ajatustensa kanssa, suljin jopa cd:n ja radion.

Siinä vaiheessa kun olin lohduksi menossa ruokakauppaan ja huomasin kadottaneeni rahamassini, niin vähänkö taas otti päähän. No, minkäs teet. Toivoin vain, etten ole kadottanut sitä lopullisesti (en ollut). Pieniähän nämä olivat todellisiin vastoinkäymisiin verrattuina.

Ainoa järkevä teko kotiin palattua oli lähteä juoksulenkille pimenevään iltakylmään. Tarpeeksi vaatetta ja 40 minuutin juoksu Espoon puolelle ja takaisin, ja ajatukset kulkivat ihan uusia latuja. Järvenrantatiellä oli laajoja vaahteran- ja tammenlehtikasoja, joita oli mukava pöllyttää ohi juostessa. Järvi oli tumma ja hiljainen, vastarannan valot värjyivät kaukaisuudessa. Juoksu kulki ja oli mukavaa. Mikähän juoksemisessa oikein tekee sen, että ajatukset järjestyvät kuin palikat oikeille paikoilleen? Kai siinä on jostain muustakin kyse kuin siitä, että veri kiertää ja aivot saavat kunnolla happea - haluaisin ainakin uskoa juoksemisen salaperäiseen taikavoimaan.

Lenkin jälkeen seurasin pari minuuttia töllön uutuussarjaa, jossa Lostista tuttu vaalea naishenkilö näytti esittävän yhtä pääosaa. Toinen - tumma - kaunotar esitti ilmeisesti valepukuista liskoa. Ei oikein houkuttanut seuraamaan pidempään...


Tänään satoi sitten ensimmäiset ohimenevät lumihiutaleet. Se tapahtui varhemmin kuin kuvittelin. Eilen tosin taivas oli sellaisissa väreissä, jotka enteilivät sään kylmenemistä. Taivaan kalpean viileässä, terävässä keltaisessa ja vaaleansinisessä oli jotain sellaista, joka kuvasti pakkasilman laskeutumista tienoon ylle. Sehän se siellä nyt onkin - pakkanen, ei enää mikään halla. Talvi tulee, olimmepa valmiit tai emme.

Karkki- ja rastipäivä

Aamulla suuntasin Vantaan toiseen kolkkaan Fazerilaan. Ammattitaitoiset oppaat johdattelivat meidät vieraat namulaarien ääreen. Mikä huojennus, että suklaapavuissa todellakin on näitä pehmeitä kasvirasvoja, jotka ovat nyt niin ajankohtaisia. Mutta hei - miksi ne joutuvat verottajan erikoiskäsittelyyn? Sokeriako tässä verotetaan - pehmeät kasvirasvathan ovat niitä suositeltavia vaihtoehtoja? Sitä paitsi suklaan ja karkkien mielenterveydellsitä merkitystä ei pitäisi aliarvioida. Nehän ovat mitä suurimmassa määrin terveysvaikutteisia elintarvikkeita.

Toisaalta tänään tuli todetuksi, että karamelleilla on rapauttava vaikutus opiskelumotivaatioon. Ehkä ne verot ovat kuitenkin hyvästä.

Iltapäivä vierähti metsällä. No ei sittenkään, vaan metsässä. Rasteja oli mukava kylvää ympäri syksyistä maisemaa löytäjien iloksi. Suunnistus on loistava laji ja ihmettelen, miksei se kuulu harrastusvalikoimaani. Jokaisena alkavana syksynä voisi listata uusia mukavia harrastuksia ja arpoa niistä itselleen jonkin hauskan  vuodeksi kerrallaan. Entisten harrasteiden poistaminen voisi kyllä olla liian vaativa ponnistus, tai sitten sekin pitäisi arpoa tyyliin ensi keväänä en ratsasta, en pelaa tennistä tai käy kuorossa. Ei, se tekisi liian tiukkaa paitsi pakon edessä. Juokseminen ei onneksi ole harrastus.

Metsässä oli todella hiljaista ja kaunista. Syksystä on tulossa yksi lempivuodenajoistani kevään, kesän ja talven lisäksi. Siis syksy ei ollut aiemmin suosikkilistalla. Varsinkin haapojen punomat lehtimatot ovat upeita, kulkijan eteen avautuu odottavan hiljainen maisema. Pian tulee aika, jolloin paljaat puunrungot seisovat pysähtyneinä, vain muutamat vesipisarat nuokkuvat oksistossa ja kostea sadesumu verhoaa alleen kaiken, vääjäämättömästi. Sitä seuraavat kuura-aamut ja ensimmäiset lumihiutaleet, jotka leijailevat ilmassa kuin tunnustellen, voisiko talvi jo vähitellen alkaa...

On mukava huomata toistuvuudet ja samalla iloita aina uudelleen luonnon pienistä ihmeellisyyksistä.

Veikkaan muuten, että tänä vuonna ensilumi putoilee maahan 27. lokakuuta. Millähän palkitsen itseni, jos veikkaus toteutuu?

Aika palata dekkarin ääreen. Eihän sitä ole luettu kuin neljättä kuukautta.

Maanantai

Paha päivä. Mikään ei oikeastaan ole sujunut niin kuin olisi toivonut. Sitä toivookin yleensä vääränlaisia asioita. Uusi blogi on nyt perusteilla tässä ja nyt. Lukekoon ken haluaa, kirjoitan, mitä haluan.

Aloitin facebook-paaston - se tekee hyvää! Tietokoneet kutistavat ihmisen omaa tuottamista. Siksi siirrynkin painetun sanan ääreen, hyvän dekkarin kimppuun. Hyvästi bittimaailma tältä illalta!

P.S. Huomenna tehdasvierailulle. Ehkä voisin valmistautua katsomalla elokuvan Jali ja suklaatehdas?