On aivan välipäiväfiilis. Olen seurannut sivusta A.Kurosawan Seitsemää samuraita jo kohta kolmatta tuntia ja olen täysin kyllästynyt jo pelkkään leffan kuulokuvaan. Se muistuttaa parhaimmillaan Tarzan-elokuvia ja inkkari-länkkäri-kopotikop-leffoja ja pahimmillaan suomalaisia 50-luvun mustavalkoisia rainoja, joissa tukkilaisäijät nauraa remauttelevat tämän tästä. Japani muuten kuulostaa yllättävän paljon samantyyppiseltä kieleltä kuin suomi, ainakin epämääräisesti karjuttuna. Juuri tuota älytöntä karjumista en jaksa käsittää ensinkään. Tämäkö se sitten on elokuvien aatelia? Joku on varmasti erehtynyt pahemman kerran, jollei muut niin allekirjoittanut...
Olen ehtinyt paistaa elokuvan kuluessa pellillisen joulutorttuja, värkätä yhden taatelikakun ja nauttia mukillisen höyryävää glögiä piparkakkujen ja parin joulutortun kera. Ja siis kuunnellut japanin kielen karjumiskurssia, vastoin omaa tahtoani. Mutta joulutortuista jouluun, joka meni tänä(kin) vuonna ohitse todella nopeasti. Jos suoraan puhutaan, niin tuskin ehdin mukaan ollenkaan. Joulun edellä olin uskomattoman uupunut kaikista arjen velvollisuuksista, joista suurin osa liittyi ansiotyöhön. Niin makaa, kuin petaa, voisi joku tähänkin todeta, minä etunenässä.
Tämä havainto ei silti laskenut stressipisteitä, joita kertyi niin paljon, että mm. joulukortit jäi lähettämättä, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä. Kalkkiviivoilla eli viimeisenä postituspäivänä kello viiden hujakoilla en jaksanut enää edes yrittää, vaikka podinkin kammottavan huonoa omatuntoa joulutervehdysten sikseen jättämisestä. Vieläkin on vähän hölmö olo, kun saa ystäviltä kortteja, mutta itse on lähettänyt vain lämpimiä ajatuksia ja lupauksen, että ensi vuonna nämä hommat hoidetaan ajoissa kuntoon. Joku, jos siis joku tätä joskus lukee, miettii varmaan, miten joulukorttien lähettäminen voisi olla millään tavoin merkityksellinen seikka kenenkään elämässä. Minulle se kuitenkin on yksi joulun kriteereistä ja traditioista.
Stressipisteiden keruussa suurin paine liittyi alaisten juhliin ja niiden sisällöntuotantoon. Kolme ohjelmanumeroa = perfektionistin painajainen? Alaiset hoitivat homman kotiin enkä itsekään tyrinyt suuremmin. Miksei voi koko ajan luottaa siihen, että asiat kyllä lutviutuvat aina parhain päin? Itse h-hetkellä kaikki on lisäksi todella kivaa ja mukavaa ja jännittävää, mutta ei sitä valmisteluvaiheessa ota uskoakseen.
Oman joulun valmistelut jäivät puolitiehen. Ei - nyt kyllä puhun soopaa, eivät ne koskaan edes alkaneet, ellei mukaan lasketa muutamien amaryllisten ja hyasinttien hankkimista ja parin joulukynttelikön asettelua ympäri huoneistoa. Ei kuusta, ei joulukoristeita, ei jouluverhoja, ei joulusiivousta, ei pipareiden paistamista, ei joulumusiikin kuuntelemista ja enkelikellon virittämistä kilistyskuntoon tai kynttilöiden liekkiin tuijottamista kaikessa rauhassa. Eikä siis niitä joulukorttien kirjoittamisia, mutta kylläkin perinteistä viime tinkaan lahjojen pakkaamista, kuten minulla on tapana. Sitten vaan aatonaattona kamat kasaan ja nokka kohti Lounais-Suomea, tarkemmin sanottuna kohti esihistoriallista Euraa. Tai eihän se enää mikään esihistoriallinen ole, vaan vankasti 2010-lukuinen maalaispitäjä, joka taannoin halusi muuttua jopa kaupungiksi. Onneksi siitä ei tullut edes neljän kunnan yhteenliittymää, pompöösiä Suur-Euraa, mutta siitä ei sen enempää.
Historia tai ainakin nostalgiset mietteet nousivat esiin vanhoilla kotikonnuilla kulkiessani. Vein joulupäivänä kynttilöitä läheisten sukulaisten haudoille ja pohdiskelin sukujuurien ja eri sukupolvien merkitystä lyhtyjen loisteen pilkottaessa nietosten keskeltä. Siinä todella tunsi olevansa yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Lähimpien ikääntyminen vaikuttaa käsitykseen omankin elämän rajallisuudesta. Onpa tässä tätä matkaa jo ehtinyt taittua, mutta olenko mitään oppinut - siinäpä kysymys?
Se on ainakin varmaa, että joulun kaupallisuus alkaa tuntua yhä vieraammalta joka vuosi. Ensi joulun haluaisin viettää jossain mökissä lumisten kuusten kätkössä, muutamista jouluherkuista nauttien, joulukuusen kynttilöitä katsellen ja havujen tuoksua tuntien, rauhassa ja hiljaisuudessa. Onko se mahdollista vai pelkkää romantisoitua unelmaa?
Välipäivät palauttavat todellisuuteen. Jos syö ylettömästi vaikkapa suklaata, niin ennen pitkää tulee todella huono olo. Jos nukkuu pitkään aamuisin, päivät kuluvat nopeasti eikä saa juuri mitään aikaiseksi. Jos jumittuu sosiaalisen median ääreen, menettää paljon live-elämästä. "Nothing comes from doing nothing.", todetaan viisaasti eräässä postikortissani. Siis huomenna herään aikaisin, lähden potkimaan kelkalla heti aamutuimaan ja viimeistään iltapäivällä kaivan sukset esiin ja eikun ladulle vaan reipastumaan! Tai sitten elän edelleenkin vain hetken kerrallaan ja nautin lomasta ja kiireettömyydestä - se taitaa kuulostaa parhaalta suunnitelmalta ja sitä paitsi mukavimmalta toteuttaa.
torstai 30. joulukuuta 2010
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Pitkä (?) viikonloppu
Itsenäisyyspäiväviikonloppu ja pitkä vapaa jo osaksi takana. Ai mikä pitkä vapaa? Se tuntui aluksi pitkältä siksi, että siivoilin jo perjantai-iltana ja eilen ei tarvinnut keskittyä ko. tylsään velvollisuuteen. Oikein piiskasin matot ja luuttusin lattiatkin, jokin käsittämätön tarmonpuuska pääsi yllättämään. Tosin eilen sitten nukuin melkein puoleenpäivään, joten siihen valui sekin hyöty.
Nyt tämä vapaa ei tunnu enää yhtään pitkältä. Kun tarkemmin mietin, niin tuskin enää muistan, mihin sain eilisen kulumaan. Ai niin, lauloin Singstarilla monta Abban biisiä ja yhtä Didon kappaletta. White Flag oli rytmisesti vaikea ja Singstar kannusti minua monta kertaa peräjälkeen toteamuksilla: "Awful" ja "Bad" Näin pedagogina tällainen palautejärjestelmä tuntui aika lannistavalta! Onneksi sitä ennen olin laulanut jo monta kertaa Abbaa ja siinä onnistuin paljon paremmin. Parhaiten taisi mennä - yllätys, yllätys - Waterloo-niminen euroviisurenkutus. Olisikin ihme, jos se ei olisi iskostunut päähän vuosikymmenien saatossa...
Oman äänen kuuleminen mikrofonin kautta on aina yhtä hämmentävä kokemus. Toivottavasti se ei ollut yhtä hämmentävä myös seinänaapureille. Ei sieltä kyllä kantautunut mitään tuskastuneita huutoja tai kolkutuksia harjanvarrella. Ehkä naapurit löysivät korvatulpat nopeasti tai saivat juuri loistavan idean lähteä ulkoilemaan raikkaaseen talvisäähän.
Ai niin n:o 2, sitten kulutin aikaa kauppakeskuksessa, johon riensin korjauttamaan huomista juhlapukuani. Onneksi kolmannen kerroksen ompelija suostui hommaan vielä viime töikseen, vaikka kiireinen olikin. Nyt puvun olkaimet eivät enää valu, niin kuin viime juhlissa. Mikään ei ole kiusallisempaa kuin valuvat olkaimet - se on todella ärsyttävää ja saattaa pilata parhaimmankin juhlamielen. Sen sijaan, että keskustelisi henkevästi pöytäseuralaisten kanssa, miettiikin koko ajan, että taas nuo typerät puvunkannattimet valahtavat kerta toisensa jälkeen. Nytpä eivät putoa. 25 euroa ja papukaijamerkki hyvin suoritetusta työstä! Puheosuus ei sujunut ihan niin helposti; minulla oli lieviä vaikeuksia saada selvää ompelijattaren suomenkielestä. Jostain muistan oppineeni, että (tod.näk.) vietnamilaissyntyisten on lähestulkoon mahdotonta oppia suomen kielen vokaaleja ja siltä se kyllä kuulostikin. Sanojen taivuttaminen ja lauseiden sanajärjestyskin oli hieman omintakeista, mutta ei se korjausompelua haitannut ja sehän tässä oli pääasia. Suosittelen palvelua!
Lenkki luonnollisesti kutsui ennen lauantaisaunaa. Heijastinliivit päälle ja menoksi! Välikerros oli tarpeen, sillä sää oli yllättäen alkanut kääntyä kiperämmän pakkasen puolelle. Tähdet loistivat taivaalla ja maan yllä leijui alkumatkasta ohut sumukerros. Vastaan hölkkäsi juoksija, jolla ei ollut mukanaan sen kummenpaa heijastusvarustusta, mutta sen sijaan tummat juoksuvetimet. Autoilijotten on lähestulkoon mahdotonta erottaa sellaisia muusta pimeydestä. Olen heijastimien vankkumaton kannattaja.
Sää ei ollut paras mahdollinen juoksemisen kannalta. Ilma hyökkäsi vastaan raa'an kylmänä ja kosteana. Juoksualusta sen sijaan toimi hyvin - pitävää pakkaslunta tien päällä. Kyllä juokseminen tuntui taas hyvältä ja löylyt tietysti autuaallisilta treenin päätteeksi.
Facebookin parissa tuli vietettyä satunnaisesti aikaa. Huomasin ilokseni, että ex-kaverini oli palannut takaisin, ilmeisesti vain ollut tauolla. Toinen kaveri taas kyseenalaisti koko instituution olemassaolon. Onhan se kuitenkin hienoa, että fb toimii tällekin käyttäjälle foorumina, johon voi purkaa mielipiteitään ko. viestintävälineen ominaisuuksista. Eikä mitään sisäistä ristiriitaa ole havaittavissa! :D
Tämä talvi alkaa huolettaa toden teolla. Vilkaisin sääennustuksia ja aina vaan näyttäisi pakastavan seuraavankin kymmenen vuorokauden aikana. Onko tämä nyt laitaa? Jos tietäisin, että nämä lumet eivät tästä sula ennen vappua, niin hankkisin heti ensi viikolla itselleni potkukelkan työmatkoja varten. Sillä olisi mukava taittaa matkaa aamuin illoin eikä liukas keli haittaisi ollenkaan - päinvastoin! Saakohan niitä nykyään säädettävinä malleina, siis siten, että voisi laskea tai nostaa käsituen korkeutta vähän niin kuin fillarin tankoa? Kelkkaan liittyvät käsitteetkin ovat kadonneet käytön puutteessa, mutta jalakset kai vielä ovat jalaksia niin kuin ennen vanhaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan hommata kelkkaa itse, jos julkistan tässä blogissa ensimmäisen toiveeni joulupukille: yksi kpl potkukelkkoja. Värillä ei ole väliä, kunhan se on sininen, punainen tai vihreä. Tai sinivalkoinen Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta se onkin sitten huomisen juttu.
Nyt tämä vapaa ei tunnu enää yhtään pitkältä. Kun tarkemmin mietin, niin tuskin enää muistan, mihin sain eilisen kulumaan. Ai niin, lauloin Singstarilla monta Abban biisiä ja yhtä Didon kappaletta. White Flag oli rytmisesti vaikea ja Singstar kannusti minua monta kertaa peräjälkeen toteamuksilla: "Awful" ja "Bad" Näin pedagogina tällainen palautejärjestelmä tuntui aika lannistavalta! Onneksi sitä ennen olin laulanut jo monta kertaa Abbaa ja siinä onnistuin paljon paremmin. Parhaiten taisi mennä - yllätys, yllätys - Waterloo-niminen euroviisurenkutus. Olisikin ihme, jos se ei olisi iskostunut päähän vuosikymmenien saatossa...
Oman äänen kuuleminen mikrofonin kautta on aina yhtä hämmentävä kokemus. Toivottavasti se ei ollut yhtä hämmentävä myös seinänaapureille. Ei sieltä kyllä kantautunut mitään tuskastuneita huutoja tai kolkutuksia harjanvarrella. Ehkä naapurit löysivät korvatulpat nopeasti tai saivat juuri loistavan idean lähteä ulkoilemaan raikkaaseen talvisäähän.
Ai niin n:o 2, sitten kulutin aikaa kauppakeskuksessa, johon riensin korjauttamaan huomista juhlapukuani. Onneksi kolmannen kerroksen ompelija suostui hommaan vielä viime töikseen, vaikka kiireinen olikin. Nyt puvun olkaimet eivät enää valu, niin kuin viime juhlissa. Mikään ei ole kiusallisempaa kuin valuvat olkaimet - se on todella ärsyttävää ja saattaa pilata parhaimmankin juhlamielen. Sen sijaan, että keskustelisi henkevästi pöytäseuralaisten kanssa, miettiikin koko ajan, että taas nuo typerät puvunkannattimet valahtavat kerta toisensa jälkeen. Nytpä eivät putoa. 25 euroa ja papukaijamerkki hyvin suoritetusta työstä! Puheosuus ei sujunut ihan niin helposti; minulla oli lieviä vaikeuksia saada selvää ompelijattaren suomenkielestä. Jostain muistan oppineeni, että (tod.näk.) vietnamilaissyntyisten on lähestulkoon mahdotonta oppia suomen kielen vokaaleja ja siltä se kyllä kuulostikin. Sanojen taivuttaminen ja lauseiden sanajärjestyskin oli hieman omintakeista, mutta ei se korjausompelua haitannut ja sehän tässä oli pääasia. Suosittelen palvelua!
Lenkki luonnollisesti kutsui ennen lauantaisaunaa. Heijastinliivit päälle ja menoksi! Välikerros oli tarpeen, sillä sää oli yllättäen alkanut kääntyä kiperämmän pakkasen puolelle. Tähdet loistivat taivaalla ja maan yllä leijui alkumatkasta ohut sumukerros. Vastaan hölkkäsi juoksija, jolla ei ollut mukanaan sen kummenpaa heijastusvarustusta, mutta sen sijaan tummat juoksuvetimet. Autoilijotten on lähestulkoon mahdotonta erottaa sellaisia muusta pimeydestä. Olen heijastimien vankkumaton kannattaja.
Sää ei ollut paras mahdollinen juoksemisen kannalta. Ilma hyökkäsi vastaan raa'an kylmänä ja kosteana. Juoksualusta sen sijaan toimi hyvin - pitävää pakkaslunta tien päällä. Kyllä juokseminen tuntui taas hyvältä ja löylyt tietysti autuaallisilta treenin päätteeksi.
Facebookin parissa tuli vietettyä satunnaisesti aikaa. Huomasin ilokseni, että ex-kaverini oli palannut takaisin, ilmeisesti vain ollut tauolla. Toinen kaveri taas kyseenalaisti koko instituution olemassaolon. Onhan se kuitenkin hienoa, että fb toimii tällekin käyttäjälle foorumina, johon voi purkaa mielipiteitään ko. viestintävälineen ominaisuuksista. Eikä mitään sisäistä ristiriitaa ole havaittavissa! :D
Tämä talvi alkaa huolettaa toden teolla. Vilkaisin sääennustuksia ja aina vaan näyttäisi pakastavan seuraavankin kymmenen vuorokauden aikana. Onko tämä nyt laitaa? Jos tietäisin, että nämä lumet eivät tästä sula ennen vappua, niin hankkisin heti ensi viikolla itselleni potkukelkan työmatkoja varten. Sillä olisi mukava taittaa matkaa aamuin illoin eikä liukas keli haittaisi ollenkaan - päinvastoin! Saakohan niitä nykyään säädettävinä malleina, siis siten, että voisi laskea tai nostaa käsituen korkeutta vähän niin kuin fillarin tankoa? Kelkkaan liittyvät käsitteetkin ovat kadonneet käytön puutteessa, mutta jalakset kai vielä ovat jalaksia niin kuin ennen vanhaan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan hommata kelkkaa itse, jos julkistan tässä blogissa ensimmäisen toiveeni joulupukille: yksi kpl potkukelkkoja. Värillä ei ole väliä, kunhan se on sininen, punainen tai vihreä. Tai sinivalkoinen Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta se onkin sitten huomisen juttu.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Facebook-juttuja
Sehän ei ole mikään salaisuus, että olen jäsenenä Facebookissa. Välillä olen enemmän tai vähemmän koukussa sosiaaliseen verkkoelämään, enkä ole läheskään aina kovin ylpeä siitä. Jos fb-surffailu vie ajasta enemmän kuin tunnin päivässä, niin ollaan jo kriittisillä rajoilla. Monesti se ylittyy ja sitten jälkeenpäin ottaa päähän.
Olin tänä viikonloppuna vanhoilla kotikonnuilla käymässä. Bussimatka meni nopeasti, kun zoomaili kännykän kautta naamakirjaa. Todellakin zoomaili, sillä puhelimen näyttö on pieni ja yhteydet rasittavan hitaita ja suurennuslasi oli unohtunut kotiin. Toissa iltana jopa nukahdin kännykän ja fb:n ääreen, kun netti oli niin hidas. En kuitenkaan halua nopeampaa nettiyhteyttä enkä suurempaa näyttöä, koska kännykkä on minulle yhä ensisijassa puhelin ja väline tekstareiden lähettämiseen / vastaanottamiseen. Joka tapauksessa fb osoittautui mukavaksi tavaksi kuluttaa luppoaikaa, jolloin ei voisi tehdä mitään muutakaan järkevää. (No, ajatella kyllä voisi, suorittaa mielikuvitusmatkailua kaukomaihin tai vaikka lukea kirjaa.)
Mikä JÄRKYTTI, oli se, että yksi tuttuni sanoitui irti fb-kaveruudestani. Huomasin, että kavereita olikin enää vain 119. Ryhdyin heti miettimään, kuka on saanut tarpeekseen kaveruudestani. Mielessäni kävi muutama, joka ei ehkä jaksaisi lukea juttujani tai olisi kyllästynyt tuotteliaisuuteeni statuksien kirjoittamisessa tai joitten kanssa olen vain satunnaisesti tekemisissä. Sitten olisi sellaisia, joitten en ainakaan uskoisi lopettavan kaveruutta ihan noin vain etukäteen ilmoittamatta tai jos niin tekisikin, niin vähänkö olisin apeana ja miettisin aikani, kuinka ärsyttävä ja tylsä ihminen olenkaan ja kuinka tavanomaisia ja pitkäpiimäisiä tilapäivitykseni ovat. Näin itseäni henkisesti piestyäni tulisin varmaan lopulta siihen tulokseen, että ihme, että omistan edes muutaman kaverin sosiaalisessa mediassa ja sitten vain tyynesti tyytyisin muuttuneeseen tilanteeseen.
Selasin mielessäni kaikki kaverini - no en sittenkään, vaan kaverilistan ja huomasin, kuka ei ole enää joukossa mukana. Noin sadan ihmisen nimen pystyy vielä juuri ja juuri hallitsemaan muistissaan. Selvitin saman tien muitten ex-yhteisten kavereitten tilannetta ja huomasin, että heilläkin oli kaverikato käynyt. Se hieman lohdutti tätä hyljätyksi tulemisen tunnetta sosiaalisessa verkkoelämässä. Ehkäpä entinen kaveri on vain halunnut aloittaa uuden fb-elämän puhtaalta pöydältä ja vähemmän julkisesti? Edetä elämässä, niin kuin saippuasarjoissa on tapana todeta?
Mutta kuvitelkaapas tilannetta, että tulisitte kaikkien fb-kavereittenne hylkäämäksi kertaheitolla? Se voisi jo koetella itsetuntoa. Pitäisikö fb-jäsenistön hyväksyä sellaisiakin eettisiä sääntöjä, että kaveria ei jätetä ihan noin vaan? Että voisi edes vähän selittää, niin kuin oikeassakin elämässä?
Pohdin samalla omaa sosiaalista näkyvyyttäni ja päätin heti rajata kaikki kuvani vain kavereitteni nähtäviksi. Lisäksi toinen kaverini oli julkaissut seinällään lainauksen siitä, että kuka laittaisi fb:ssä näkyvät tiedot esim. kaupan ilmoitustaululle kaiken kansan nähtäville. Minusta ne eivät ole täysin vertailukelpoisia foorumeita, mutta on totta, että on parempi miettiä etukäteen kuin itkeä jälkeenpäin.
Sinänsä on aivan uskomatonta, että ihmiset voivat tällä tavalla olla tekemisissä toistensa kanssa sähköisesti. Tosielämässä yhteydenpito ei olisi näin laajaa, mutta ei myöskään näin pintapuolista. Molempi parempi, enkä eroa porukoista ihan vielä. Sen sijaan voin aloittaa vaikka facebook-laihdutuskuurin, paastoa olen jo kokeillutkin ja hyväksi havainnut. Toivottavasti en heittäydy niin heikkoluonteiseksi, että pitää perustaa AFB-yhdistys - ellei sellainen ole jo olemassa!
Olin tänä viikonloppuna vanhoilla kotikonnuilla käymässä. Bussimatka meni nopeasti, kun zoomaili kännykän kautta naamakirjaa. Todellakin zoomaili, sillä puhelimen näyttö on pieni ja yhteydet rasittavan hitaita ja suurennuslasi oli unohtunut kotiin. Toissa iltana jopa nukahdin kännykän ja fb:n ääreen, kun netti oli niin hidas. En kuitenkaan halua nopeampaa nettiyhteyttä enkä suurempaa näyttöä, koska kännykkä on minulle yhä ensisijassa puhelin ja väline tekstareiden lähettämiseen / vastaanottamiseen. Joka tapauksessa fb osoittautui mukavaksi tavaksi kuluttaa luppoaikaa, jolloin ei voisi tehdä mitään muutakaan järkevää. (No, ajatella kyllä voisi, suorittaa mielikuvitusmatkailua kaukomaihin tai vaikka lukea kirjaa.)
Mikä JÄRKYTTI, oli se, että yksi tuttuni sanoitui irti fb-kaveruudestani. Huomasin, että kavereita olikin enää vain 119. Ryhdyin heti miettimään, kuka on saanut tarpeekseen kaveruudestani. Mielessäni kävi muutama, joka ei ehkä jaksaisi lukea juttujani tai olisi kyllästynyt tuotteliaisuuteeni statuksien kirjoittamisessa tai joitten kanssa olen vain satunnaisesti tekemisissä. Sitten olisi sellaisia, joitten en ainakaan uskoisi lopettavan kaveruutta ihan noin vain etukäteen ilmoittamatta tai jos niin tekisikin, niin vähänkö olisin apeana ja miettisin aikani, kuinka ärsyttävä ja tylsä ihminen olenkaan ja kuinka tavanomaisia ja pitkäpiimäisiä tilapäivitykseni ovat. Näin itseäni henkisesti piestyäni tulisin varmaan lopulta siihen tulokseen, että ihme, että omistan edes muutaman kaverin sosiaalisessa mediassa ja sitten vain tyynesti tyytyisin muuttuneeseen tilanteeseen.
Selasin mielessäni kaikki kaverini - no en sittenkään, vaan kaverilistan ja huomasin, kuka ei ole enää joukossa mukana. Noin sadan ihmisen nimen pystyy vielä juuri ja juuri hallitsemaan muistissaan. Selvitin saman tien muitten ex-yhteisten kavereitten tilannetta ja huomasin, että heilläkin oli kaverikato käynyt. Se hieman lohdutti tätä hyljätyksi tulemisen tunnetta sosiaalisessa verkkoelämässä. Ehkäpä entinen kaveri on vain halunnut aloittaa uuden fb-elämän puhtaalta pöydältä ja vähemmän julkisesti? Edetä elämässä, niin kuin saippuasarjoissa on tapana todeta?
Mutta kuvitelkaapas tilannetta, että tulisitte kaikkien fb-kavereittenne hylkäämäksi kertaheitolla? Se voisi jo koetella itsetuntoa. Pitäisikö fb-jäsenistön hyväksyä sellaisiakin eettisiä sääntöjä, että kaveria ei jätetä ihan noin vaan? Että voisi edes vähän selittää, niin kuin oikeassakin elämässä?
Pohdin samalla omaa sosiaalista näkyvyyttäni ja päätin heti rajata kaikki kuvani vain kavereitteni nähtäviksi. Lisäksi toinen kaverini oli julkaissut seinällään lainauksen siitä, että kuka laittaisi fb:ssä näkyvät tiedot esim. kaupan ilmoitustaululle kaiken kansan nähtäville. Minusta ne eivät ole täysin vertailukelpoisia foorumeita, mutta on totta, että on parempi miettiä etukäteen kuin itkeä jälkeenpäin.
Sinänsä on aivan uskomatonta, että ihmiset voivat tällä tavalla olla tekemisissä toistensa kanssa sähköisesti. Tosielämässä yhteydenpito ei olisi näin laajaa, mutta ei myöskään näin pintapuolista. Molempi parempi, enkä eroa porukoista ihan vielä. Sen sijaan voin aloittaa vaikka facebook-laihdutuskuurin, paastoa olen jo kokeillutkin ja hyväksi havainnut. Toivottavasti en heittäydy niin heikkoluonteiseksi, että pitää perustaa AFB-yhdistys - ellei sellainen ole jo olemassa!
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Irrallisia huomioita marraskuussa
Näyttää siltä, että kohta on myös marraskuun viimeinen perjantai, enkä ole kirjoittanut tänne uusia merkintöjä. Tänään on siitä erikoinen päivä, että aika kuluu hitaasti. Kuinka nautinkaan kiireettömästä tunteesta!
Eilisilta kului hyvän syömisen ja mukavien vieraiden seurassa. Tänään metsä-/kävelytie- ja rantakävely teki todella hyvää sielulle ja ruumiille. Aurinko paistoi ja taivas oli täynnään tumman harmaan ja sinisen sävyjä, yhdistettyinä valkeisiin pilviin. Jotenkin niin marraskuu, vaikka auringonpaisteessa tuli välillä aivan kevätfiilis.
Telkkarista tuli ohjelmaa muinaisesta Etelä-Amerikan kulttuurista, joka oli voimissaan noin 12 000 vuotta eKr. Jotenkin hienoa aina huomata, että kyllä ihmiset ennenkin ovat olleet fiksuja. Kenties jopa fiksumpia kuin me nykyihmiset. Kunpa voisi joskus hypätä aikakoneeseen ja tarkastella menneitä tapahtumia siinä ajassa ja ympäristössä, jossa ne tapahtuivat! No, se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ajatus on aina yhtä kiehtova.
On ollut lämmin ja vähäsateinen syksy. Erinäiset tahot ovat luvanneet ankaraa ja runsaslumista talvea, mutta sehän jää nähtäväksi. Pakkanen ja lumi olisivat tervetulleita!
Tämä on niitä päiviä ja hetkiä, jolloin pohtii elämän tarkoitusta. Asiakastyössä joutuu kerran viikossa saman haasteen eteen. Uskonko tosissani siihen, mihin sanon uskovani? Kyllä. Mutta ei se mikään yksinkertainen kuvio ole. Itse asiassa se tekee elämästä aika suuren tutkimusmatkan. Niin monesti on voinut huomata asioiden kytkennät, helpoiten tietysti jälkeenpäin. Osa asioista jää käsittämättömiksi, mutta miten ne mahtuisivatkaan ihmisen tajuntaan? Välillä huomaa olevansa vain ohuen seitin varassa, mutta yhteydessä kuitenkin. Oma valinnanvapaus on hieno asia. En vaihtaisi tätä mihinkään.
Työt kutsuvat, ei auta. Vai menisikö sittenkin ottamaan pienet päiväunet?
Eilisilta kului hyvän syömisen ja mukavien vieraiden seurassa. Tänään metsä-/kävelytie- ja rantakävely teki todella hyvää sielulle ja ruumiille. Aurinko paistoi ja taivas oli täynnään tumman harmaan ja sinisen sävyjä, yhdistettyinä valkeisiin pilviin. Jotenkin niin marraskuu, vaikka auringonpaisteessa tuli välillä aivan kevätfiilis.
Telkkarista tuli ohjelmaa muinaisesta Etelä-Amerikan kulttuurista, joka oli voimissaan noin 12 000 vuotta eKr. Jotenkin hienoa aina huomata, että kyllä ihmiset ennenkin ovat olleet fiksuja. Kenties jopa fiksumpia kuin me nykyihmiset. Kunpa voisi joskus hypätä aikakoneeseen ja tarkastella menneitä tapahtumia siinä ajassa ja ympäristössä, jossa ne tapahtuivat! No, se ei tietenkään ole mahdollista, mutta ajatus on aina yhtä kiehtova.
On ollut lämmin ja vähäsateinen syksy. Erinäiset tahot ovat luvanneet ankaraa ja runsaslumista talvea, mutta sehän jää nähtäväksi. Pakkanen ja lumi olisivat tervetulleita!
Tämä on niitä päiviä ja hetkiä, jolloin pohtii elämän tarkoitusta. Asiakastyössä joutuu kerran viikossa saman haasteen eteen. Uskonko tosissani siihen, mihin sanon uskovani? Kyllä. Mutta ei se mikään yksinkertainen kuvio ole. Itse asiassa se tekee elämästä aika suuren tutkimusmatkan. Niin monesti on voinut huomata asioiden kytkennät, helpoiten tietysti jälkeenpäin. Osa asioista jää käsittämättömiksi, mutta miten ne mahtuisivatkaan ihmisen tajuntaan? Välillä huomaa olevansa vain ohuen seitin varassa, mutta yhteydessä kuitenkin. Oma valinnanvapaus on hieno asia. En vaihtaisi tätä mihinkään.
Työt kutsuvat, ei auta. Vai menisikö sittenkin ottamaan pienet päiväunet?
perjantai 29. lokakuuta 2010
Viimeinen perjantai lokakuussa A.D.2010
Tuikut on sytytetty ikkunalaudalle, on perjantai-ilta. Olen tässä jo pari kertaa ihmetellyt sitä, että kello on vasta puoli kahdeksan tai enintään kahdeksan. Hämmentävän mukavaa olla koko ilta kotona eikä liehumassa ympäriinsä harrastuksissa, niin mukavaa kuin niihin onkin osallistua. Olenkin tuumannut, että kerran kuussa pitäisi olla harrastamaton viikko. Silloin voisi vaikka lukea kirjaa tai loikoa sohvassa ja tuijottaa telkkaria tai elellä muuten vain mukavasti.
Harrastuksiin liityy aina aikatauluelämä ja se on minulle vaikeata. Oma laiskuus ja mukavuudenhalu tuottavat sellaisen määrän muutosvastarintaa, että lähdöt ovat tuskaa. Niihin sisältyy kriisi toisensa perään: aamuisin heräämiskriisi, pukeutumiskriisi, "kohta-olen-taas-myöhässä-vaikken-haluaisi" - tai "en halua elää tällaista stressielämää" -kriisi, matkalle lähtiessä pakkaamiskriisi, myöhään illalla valvomiskriisi etc. ect. Ihan älytöntä. Onko kenenkään muun elämä näin organisoitumatonta? Haaveilen toisenlaisesta elämästä, jossa toimin viisaasti, kypsästi, rauhallisesti, harkiten ja kiireettömästi. Voisivatko ne haaveet toteutua?
Ehkä tarvitsisin avuksi jonkin elämäntapa-personal trainerin?
Kaikesta huolimatta olen onnellinen ja se riittää kuitenkin aika pitkälle. Silloin kun ilo alkaa kadota elämästä, on pysähdyttävä ja tarkistettava suuntaa sisäisestä kompassista. Onneksi korjausliikkeet ovat toistaiseksi toimineet.
Huomenna alkaa talviaikaan orientoituminen. Sekään ei tahdo onnistua ilman vastustusta, fyysistä ja henkistä. Kohta on oikeasti alettava varta vasten etsiä valoisia puolia asioista, kun valo viipyy horisontin yllä yhä lyhenevän ajan. Toisaalta juuri se hetki on kaunis, kun aurinko painuu mailleen, kuunsirppi loistaa matalalla etelätaivaalla ja puunlatvukset erottuvat tummina sinertävää iltataivasta vasten. Siihen vielä päälle lumikerros, niin talvi alkaakin yllättäen tuntua mukavalta vaihtoehdolta syksyn päätyttyä.
Perjantai-iltaan takaisin, tänään tulee viimeinen jakso suosikki-TV-sarjastani. Harmi, toivottavasti keksivät siihen vielä lisäosia. Nyt siis adios ja passiivisen töllötyksen pariin!
Harrastuksiin liityy aina aikatauluelämä ja se on minulle vaikeata. Oma laiskuus ja mukavuudenhalu tuottavat sellaisen määrän muutosvastarintaa, että lähdöt ovat tuskaa. Niihin sisältyy kriisi toisensa perään: aamuisin heräämiskriisi, pukeutumiskriisi, "kohta-olen-taas-myöhässä-vaikken-haluaisi" - tai "en halua elää tällaista stressielämää" -kriisi, matkalle lähtiessä pakkaamiskriisi, myöhään illalla valvomiskriisi etc. ect. Ihan älytöntä. Onko kenenkään muun elämä näin organisoitumatonta? Haaveilen toisenlaisesta elämästä, jossa toimin viisaasti, kypsästi, rauhallisesti, harkiten ja kiireettömästi. Voisivatko ne haaveet toteutua?
Ehkä tarvitsisin avuksi jonkin elämäntapa-personal trainerin?
Kaikesta huolimatta olen onnellinen ja se riittää kuitenkin aika pitkälle. Silloin kun ilo alkaa kadota elämästä, on pysähdyttävä ja tarkistettava suuntaa sisäisestä kompassista. Onneksi korjausliikkeet ovat toistaiseksi toimineet.
Huomenna alkaa talviaikaan orientoituminen. Sekään ei tahdo onnistua ilman vastustusta, fyysistä ja henkistä. Kohta on oikeasti alettava varta vasten etsiä valoisia puolia asioista, kun valo viipyy horisontin yllä yhä lyhenevän ajan. Toisaalta juuri se hetki on kaunis, kun aurinko painuu mailleen, kuunsirppi loistaa matalalla etelätaivaalla ja puunlatvukset erottuvat tummina sinertävää iltataivasta vasten. Siihen vielä päälle lumikerros, niin talvi alkaakin yllättäen tuntua mukavalta vaihtoehdolta syksyn päätyttyä.
Perjantai-iltaan takaisin, tänään tulee viimeinen jakso suosikki-TV-sarjastani. Harmi, toivottavasti keksivät siihen vielä lisäosia. Nyt siis adios ja passiivisen töllötyksen pariin!
tiistai 12. lokakuuta 2010
Tiistaina lannistunutta oloa ja palautumista
Onpa tässäkin ollut tiistai. Duunissa sujui vaihtelevasti, paitsi elektroniset laitteet (tietokoneet) otti päähän ja kovasti. En ymmärrä, miksi Spottari alkaa ryppyillä juuri silloin kun sitä tarvitsisi. Tai eihän se siitä ohjelmasta ole kiinni, vaan työnantajan estopolitikasta. Kiinnostavien ohjelmien asentaminen on kiellettyä meiltä tavallisilta työn orjilta. On se niin väärin!
Päätin lähteä suoraan töistä (no joo, kello kuuden jälkeen, kun it-harmistumissessio oli päättynyt) Temppeliaukion kirkkoon konserttiin. Siellä esiintyisivät Kaartin soittokunta ja Erk T. Tawastjierna. Hurautin Töölöön ja sitten alkoi parkkipaikan metsästys. Tulos oli laiha - yhden yhtä parkkipaikkaa ei näkynyt missään ja ajelin ympyrää sentään parikymmentä minuuttia. Onkos se laitaa? Melkein Töölön kirjaston luona näkyi kotiin päin suunnatessa yksi paikka, mutta ei maksanut enää vaivaa lähteä laahustamaan sieltä konserttipaikalle. Männyt mikä männyt.
Mukavaa oli tietysti ajella vanhojen kotikontujen nurkilla - oi ihana Döbelninkatu! Topeliuksenkadulla kirjaston lähellä annoin tietä suojatietä ylittävälle iäkkäälle pariskunnalle. Vanha herra kohotti hattuaan kiitokseksi. Olipa hieno kiitos - mahtaako nuorempi polvi enää tuntea moisia herrasmiesmäisiä käytöstapoja?
Vaikka en löytänyt parkkipaikkaa enkä niin ollen päässyt konserttiin, olin silti ihmeteltävän tyyni mieleltäni. Ei ole oikeastaan lainkaan hassumpaa lähteä ajelemaan ihan turhaan Helsinkiin. Saipa olla ihan yksin ajatustensa kanssa, suljin jopa cd:n ja radion.
Siinä vaiheessa kun olin lohduksi menossa ruokakauppaan ja huomasin kadottaneeni rahamassini, niin vähänkö taas otti päähän. No, minkäs teet. Toivoin vain, etten ole kadottanut sitä lopullisesti (en ollut). Pieniähän nämä olivat todellisiin vastoinkäymisiin verrattuina.
Ainoa järkevä teko kotiin palattua oli lähteä juoksulenkille pimenevään iltakylmään. Tarpeeksi vaatetta ja 40 minuutin juoksu Espoon puolelle ja takaisin, ja ajatukset kulkivat ihan uusia latuja. Järvenrantatiellä oli laajoja vaahteran- ja tammenlehtikasoja, joita oli mukava pöllyttää ohi juostessa. Järvi oli tumma ja hiljainen, vastarannan valot värjyivät kaukaisuudessa. Juoksu kulki ja oli mukavaa. Mikähän juoksemisessa oikein tekee sen, että ajatukset järjestyvät kuin palikat oikeille paikoilleen? Kai siinä on jostain muustakin kyse kuin siitä, että veri kiertää ja aivot saavat kunnolla happea - haluaisin ainakin uskoa juoksemisen salaperäiseen taikavoimaan.
Lenkin jälkeen seurasin pari minuuttia töllön uutuussarjaa, jossa Lostista tuttu vaalea naishenkilö näytti esittävän yhtä pääosaa. Toinen - tumma - kaunotar esitti ilmeisesti valepukuista liskoa. Ei oikein houkuttanut seuraamaan pidempään...
Tänään satoi sitten ensimmäiset ohimenevät lumihiutaleet. Se tapahtui varhemmin kuin kuvittelin. Eilen tosin taivas oli sellaisissa väreissä, jotka enteilivät sään kylmenemistä. Taivaan kalpean viileässä, terävässä keltaisessa ja vaaleansinisessä oli jotain sellaista, joka kuvasti pakkasilman laskeutumista tienoon ylle. Sehän se siellä nyt onkin - pakkanen, ei enää mikään halla. Talvi tulee, olimmepa valmiit tai emme.
Päätin lähteä suoraan töistä (no joo, kello kuuden jälkeen, kun it-harmistumissessio oli päättynyt) Temppeliaukion kirkkoon konserttiin. Siellä esiintyisivät Kaartin soittokunta ja Erk T. Tawastjierna. Hurautin Töölöön ja sitten alkoi parkkipaikan metsästys. Tulos oli laiha - yhden yhtä parkkipaikkaa ei näkynyt missään ja ajelin ympyrää sentään parikymmentä minuuttia. Onkos se laitaa? Melkein Töölön kirjaston luona näkyi kotiin päin suunnatessa yksi paikka, mutta ei maksanut enää vaivaa lähteä laahustamaan sieltä konserttipaikalle. Männyt mikä männyt.
Mukavaa oli tietysti ajella vanhojen kotikontujen nurkilla - oi ihana Döbelninkatu! Topeliuksenkadulla kirjaston lähellä annoin tietä suojatietä ylittävälle iäkkäälle pariskunnalle. Vanha herra kohotti hattuaan kiitokseksi. Olipa hieno kiitos - mahtaako nuorempi polvi enää tuntea moisia herrasmiesmäisiä käytöstapoja?
Vaikka en löytänyt parkkipaikkaa enkä niin ollen päässyt konserttiin, olin silti ihmeteltävän tyyni mieleltäni. Ei ole oikeastaan lainkaan hassumpaa lähteä ajelemaan ihan turhaan Helsinkiin. Saipa olla ihan yksin ajatustensa kanssa, suljin jopa cd:n ja radion.
Siinä vaiheessa kun olin lohduksi menossa ruokakauppaan ja huomasin kadottaneeni rahamassini, niin vähänkö taas otti päähän. No, minkäs teet. Toivoin vain, etten ole kadottanut sitä lopullisesti (en ollut). Pieniähän nämä olivat todellisiin vastoinkäymisiin verrattuina.
Ainoa järkevä teko kotiin palattua oli lähteä juoksulenkille pimenevään iltakylmään. Tarpeeksi vaatetta ja 40 minuutin juoksu Espoon puolelle ja takaisin, ja ajatukset kulkivat ihan uusia latuja. Järvenrantatiellä oli laajoja vaahteran- ja tammenlehtikasoja, joita oli mukava pöllyttää ohi juostessa. Järvi oli tumma ja hiljainen, vastarannan valot värjyivät kaukaisuudessa. Juoksu kulki ja oli mukavaa. Mikähän juoksemisessa oikein tekee sen, että ajatukset järjestyvät kuin palikat oikeille paikoilleen? Kai siinä on jostain muustakin kyse kuin siitä, että veri kiertää ja aivot saavat kunnolla happea - haluaisin ainakin uskoa juoksemisen salaperäiseen taikavoimaan.
Lenkin jälkeen seurasin pari minuuttia töllön uutuussarjaa, jossa Lostista tuttu vaalea naishenkilö näytti esittävän yhtä pääosaa. Toinen - tumma - kaunotar esitti ilmeisesti valepukuista liskoa. Ei oikein houkuttanut seuraamaan pidempään...
Tänään satoi sitten ensimmäiset ohimenevät lumihiutaleet. Se tapahtui varhemmin kuin kuvittelin. Eilen tosin taivas oli sellaisissa väreissä, jotka enteilivät sään kylmenemistä. Taivaan kalpean viileässä, terävässä keltaisessa ja vaaleansinisessä oli jotain sellaista, joka kuvasti pakkasilman laskeutumista tienoon ylle. Sehän se siellä nyt onkin - pakkanen, ei enää mikään halla. Talvi tulee, olimmepa valmiit tai emme.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Karkki- ja rastipäivä
Aamulla suuntasin Vantaan toiseen kolkkaan Fazerilaan. Ammattitaitoiset oppaat johdattelivat meidät vieraat namulaarien ääreen. Mikä huojennus, että suklaapavuissa todellakin on näitä pehmeitä kasvirasvoja, jotka ovat nyt niin ajankohtaisia. Mutta hei - miksi ne joutuvat verottajan erikoiskäsittelyyn? Sokeriako tässä verotetaan - pehmeät kasvirasvathan ovat niitä suositeltavia vaihtoehtoja? Sitä paitsi suklaan ja karkkien mielenterveydellsitä merkitystä ei pitäisi aliarvioida. Nehän ovat mitä suurimmassa määrin terveysvaikutteisia elintarvikkeita.
Toisaalta tänään tuli todetuksi, että karamelleilla on rapauttava vaikutus opiskelumotivaatioon. Ehkä ne verot ovat kuitenkin hyvästä.
Iltapäivä vierähti metsällä. No ei sittenkään, vaan metsässä. Rasteja oli mukava kylvää ympäri syksyistä maisemaa löytäjien iloksi. Suunnistus on loistava laji ja ihmettelen, miksei se kuulu harrastusvalikoimaani. Jokaisena alkavana syksynä voisi listata uusia mukavia harrastuksia ja arpoa niistä itselleen jonkin hauskan vuodeksi kerrallaan. Entisten harrasteiden poistaminen voisi kyllä olla liian vaativa ponnistus, tai sitten sekin pitäisi arpoa tyyliin ensi keväänä en ratsasta, en pelaa tennistä tai käy kuorossa. Ei, se tekisi liian tiukkaa paitsi pakon edessä. Juokseminen ei onneksi ole harrastus.
Metsässä oli todella hiljaista ja kaunista. Syksystä on tulossa yksi lempivuodenajoistani kevään, kesän ja talven lisäksi. Siis syksy ei ollut aiemmin suosikkilistalla. Varsinkin haapojen punomat lehtimatot ovat upeita, kulkijan eteen avautuu odottavan hiljainen maisema. Pian tulee aika, jolloin paljaat puunrungot seisovat pysähtyneinä, vain muutamat vesipisarat nuokkuvat oksistossa ja kostea sadesumu verhoaa alleen kaiken, vääjäämättömästi. Sitä seuraavat kuura-aamut ja ensimmäiset lumihiutaleet, jotka leijailevat ilmassa kuin tunnustellen, voisiko talvi jo vähitellen alkaa...
On mukava huomata toistuvuudet ja samalla iloita aina uudelleen luonnon pienistä ihmeellisyyksistä.
Veikkaan muuten, että tänä vuonna ensilumi putoilee maahan 27. lokakuuta. Millähän palkitsen itseni, jos veikkaus toteutuu?
Aika palata dekkarin ääreen. Eihän sitä ole luettu kuin neljättä kuukautta.
Toisaalta tänään tuli todetuksi, että karamelleilla on rapauttava vaikutus opiskelumotivaatioon. Ehkä ne verot ovat kuitenkin hyvästä.
Iltapäivä vierähti metsällä. No ei sittenkään, vaan metsässä. Rasteja oli mukava kylvää ympäri syksyistä maisemaa löytäjien iloksi. Suunnistus on loistava laji ja ihmettelen, miksei se kuulu harrastusvalikoimaani. Jokaisena alkavana syksynä voisi listata uusia mukavia harrastuksia ja arpoa niistä itselleen jonkin hauskan vuodeksi kerrallaan. Entisten harrasteiden poistaminen voisi kyllä olla liian vaativa ponnistus, tai sitten sekin pitäisi arpoa tyyliin ensi keväänä en ratsasta, en pelaa tennistä tai käy kuorossa. Ei, se tekisi liian tiukkaa paitsi pakon edessä. Juokseminen ei onneksi ole harrastus.
Metsässä oli todella hiljaista ja kaunista. Syksystä on tulossa yksi lempivuodenajoistani kevään, kesän ja talven lisäksi. Siis syksy ei ollut aiemmin suosikkilistalla. Varsinkin haapojen punomat lehtimatot ovat upeita, kulkijan eteen avautuu odottavan hiljainen maisema. Pian tulee aika, jolloin paljaat puunrungot seisovat pysähtyneinä, vain muutamat vesipisarat nuokkuvat oksistossa ja kostea sadesumu verhoaa alleen kaiken, vääjäämättömästi. Sitä seuraavat kuura-aamut ja ensimmäiset lumihiutaleet, jotka leijailevat ilmassa kuin tunnustellen, voisiko talvi jo vähitellen alkaa...
On mukava huomata toistuvuudet ja samalla iloita aina uudelleen luonnon pienistä ihmeellisyyksistä.
Veikkaan muuten, että tänä vuonna ensilumi putoilee maahan 27. lokakuuta. Millähän palkitsen itseni, jos veikkaus toteutuu?
Aika palata dekkarin ääreen. Eihän sitä ole luettu kuin neljättä kuukautta.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Maanantai
Paha päivä. Mikään ei oikeastaan ole sujunut niin kuin olisi toivonut. Sitä toivookin yleensä vääränlaisia asioita. Uusi blogi on nyt perusteilla tässä ja nyt. Lukekoon ken haluaa, kirjoitan, mitä haluan.
Aloitin facebook-paaston - se tekee hyvää! Tietokoneet kutistavat ihmisen omaa tuottamista. Siksi siirrynkin painetun sanan ääreen, hyvän dekkarin kimppuun. Hyvästi bittimaailma tältä illalta!
P.S. Huomenna tehdasvierailulle. Ehkä voisin valmistautua katsomalla elokuvan Jali ja suklaatehdas?
Aloitin facebook-paaston - se tekee hyvää! Tietokoneet kutistavat ihmisen omaa tuottamista. Siksi siirrynkin painetun sanan ääreen, hyvän dekkarin kimppuun. Hyvästi bittimaailma tältä illalta!
P.S. Huomenna tehdasvierailulle. Ehkä voisin valmistautua katsomalla elokuvan Jali ja suklaatehdas?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)